Kaikujen ranta

Luku 15: Nämä hetket

Vasta suudeltuaan Louisia pitkään tämän sängyllä Tristan malttaa päästää irti. Hän käy makaamaan kuninkaan viereen ja katselee kaikkea sitä, mitä on valinnut rakastaa. Miehen ohuita hiuksia, läpikuultavaa ihoa ja verestäviä silmiä. Huulet, joita Tristan vasta hetki sitten suuteli, ovat punertavat ja rohtuneet. Sairaus on jättänyt huutavat merkkinsä kuninkaaseen, mutta Tristania ei kiinnosta mikään sellainen. Tristan on rakastunut mieheen kaiken takana, eivätkä erottuvat suonet ja yölliset kipukohtaukset hätkäytä häntä.

Louisia katsoessaan Tristan joutuu muistuttamaan itselleen, missä seisoo. Hän on merimies, pelätty piraatti. Tasa-arvon puolella. Mutta sitä harva pysähtyy ajattelemaan. Maalla asuvat näkevät vain miehen, joka ryöstää ja tuhoaa kuninkaan omaisuutta. Tristania huvittaa. Hän silittää ja hellii samaa miestä, jonka politiikkaa on lapsuudestaan saakka vastustanut. Sellaiseen yllätykseen edes hän ei ollut varautunut.

Tristan muistelee kotiinpaluutaan tutussa kapakassa. Ihmiset kysyivät, missä hän on ollut. Vain Mara näki hänen väistelevän totuutta. Totuus on, että Tristan on ollut täällä. Rakastumassa. Hukkumassa Louisin ruskeisiin silmiin sekunti sekunnilta syvemmälle. Tristan, jota naiset odottavat joka satamassa, lankesi mieheen, joka puhui matalalta ja hymyili vinosti. Mieheen, joka on teloittanut hänen ystäviään ja joka tälläkin hetkellä suunnittelee tuhoavansa kaiken Tristanille kalliin.

On myös toinen seikka, jota Tristan ei ole paljastanut. Hänet vangittiin. Hän jäi kiinni. Näiden vesien piraattien etiikkaan kuuluu, että kuolema narun päässä on arvokkaampi kuin vapaus petturina. Omia ei petetä. Silloinkaan, kun he eivät sitä ansaitse. Ja Tristan, joka on aina ollut vallaton ja röyhkeä merenkävijä, jäi kiinni. Karma, hän ajatteli, vihdoin karma sai minut kiinni. Kaksi viikkoa kuninkaan tyrmässä riitti. Tyrmässä, jossa meri tuoksui, mutta tunkkaisella, etäisellä tavalla. Ainoa muistutus kodista. Louis kuulusteli Tristania itse eikä antanut häntä kenenkään kidutettavaksi. Kuningas, joka oli teloituttanut monia Tristanin ystäviä, kohtasi hänet silmästä silmään. Niihin silmiin Tristan jäi vangiksi. Sitä, mitä hän koki tyrmissä, hän ei osaisi selittää kenellekään. Ei edes itselleen. Se on enemmän kuin rakkaus viholliseen, enemmän kuin petturuus, joka leikkaa syvältä.

"Tristan..." Vain Louis lausuu hänen nimensä niin, että hän saa kylmiä väreitä. Hän menee lähemmäs, vetää peiton heidän molempien ylle, jotta sairas Louis ei vilustu. Tristan tarkastelee miehensä piirteitä lähempää ja hymyilee. Louis on kuin kivestä veistetty. Piirteissä on tiettyä rouheutta, jotakin hiomatonta, mutta tavattoman viehättävää. Kapeat kasvot ja pitkä nenä. Tristanin ei ole vaikeaa kuvitella, miltä Louis on näyttänyt nuorempana, ennen sairastumistaan. Tristan ei ole koskaan ennen ajatellut kenenkään miehen olevan kaunis, mutta Louis on hänelle kauneinta, mitä on.

"Niin?"

"Kiitos, että tulit."

Hymy leviää Tristanin kasvoille.

"Totta kai minä tulin."

Louis kumartuu siirtämään yhä aavistuksen kosteita hiuksia Tristanin kasvoilta. Kuningas on tänään heikko, Tristan saa tyytyä nielemään tämän kauniita piirteitä. Joskus kaikki sitä fyysisempi hajottaa Louisia, eikä Tristan tahdo olla se, joka satuttaa rakastaan.

"Minun veljentyttöni on kadonnut."

Tristanin sisällä on kylmä, muodoton möykky. Ei. Ei Ameliaa. Kuinka Tristan voisi koskaan myöntää Louisille, että hän on tavannut Amelian? Sinähän olisit tuonut tytön kotiin. Älä valehtele hänelle.

"Minun rakas, arvokas veljentyttöni on kadonnut. Amelia on hauras haaveilija, hän ei pärjää merellä."

"Hänen täytyy olla sinulle tärkeä."