Kaikujen ranta

Luku 28: Lume

Louis. Louis on laivalla. Se on ainut ajatus, joka Tristanin päähän mahtuu, kun punalippuinen laiva lipuu lähemmäs. Kuningas on itse kannella, katsoo merelle vihaa kipunoivin silmin. Tristania uuvuttaa, kaikki syvälle painetut tunteet juoksevat nyt pintaan ja risteilevät. Ilma miltei ritisee, taivas on harmaa. Jos myrsky nousisi, se huuhtoisi heidät kaikki tieltään.

Salvatoren ainut silmä siristyy hänen havaitessaan saman kuin Tristankin.

"Kuinka... miten..."

Louis ei koskaan poistu linnastaan, jota meri nuolee. Kun laiva on lähempänä, Tristan erottaa sairauden kasvavat merkit rakkaansa kasvoilta. Iho lähestulkoon sinertää, huulet ovat ruusunpunaiset, niin haavoilla, että puhumisen täytyy jo sattua. Sietämätön hellyys juoksee aaltona Tristanin yli, hän tahtoisi vain vetää miehen itseään vasten ja pidellä.

"Minä en ymmärrä. Tuon miehen ei edes pitäisi pystyä kulkemaan merellä... Luulisi, että myrsky upottaisi laivan saman tien, en ymmärrä, miten hän uskaltaa..."

Yön pimeimpinä tunteina Louis on kertonut Tristanille, kuinka hän ei ikinä enää uskaltaisi astua laivaan itse. Kirouksen jälkeen Louisista on tuntunut, että meri voisi vain kurottaa hänen torniinsa, vetää koko linnan syleilyynsä. Ja nyt Louis on täällä. Mikä on miehelle niin tärkeää, että hän ottaisi niin suuren riskin? Vastaus syttyy Tristanissa ennen kuin hän ehtii edes harkita.

Amelia. Amelia on.

Tuntuu, että koko meri kuiskii nuoren naisen nimeä, odottaa tätä saapuvaksi. Kaikki tahot kohtaavat täällä tänään. Myrskynsilmä. He ovat suoraan tähtäimessä. Jos meri tahtoisi päästä heistä kaikista samalla kertaa, yksi suuri aalto riittäisi pyyhkäisemään laivat syvyyksiin.

Katseet kohtaavat. Salvatoren, Evannan ja Louisin. Jopa Gjon Bauerin. Mutta Tristania Louis ei katso, hänet kuningas kiertää kaukaa, aivan kuin pelkkä katse saattaisi polttaa mieheen reikiä. Pelkuri. Pelkuri. Sen Tristan tahtoisi huutaa tämän kasvoille, karjua koko ruumiinsa voimasta. Helvetin pelkuri, minä rakastan sinua.

"Täällähän on koko sirkus koossa", Louis naurahtaa. "Kapteeni. Bauer. Hienoa nähdä teidät elossa."

Evannan silmissä salamoi. Tristan toivoo, että nainen huutaisi, päästäisi ulos kaiken sen vihan, jota hän ei itse kykene irrottamaan sydämestään.

"Kapteeni? Oletko kunnossa?"

"Minun äitini. Sinä tiesit, kuka minun äitini on."

Tristan on ollut niin lähellä Louisia, että miehen jokainen ele on hänelle tuttu. Vaikka hän ei enää tiedäkään, kuinka suuri osa kaikesta miehessä on pelkkää teatteria, hän erottaa aidon paniikin Louisin liikkeistä. Puristuvat nyrkit, aavistuksen nykivät silmäkulmat. Louis on avaamassa raivonsa portteja.

"Salvatore... Minä odotin sinulta parempaa", Louis murahtaa. "On asioita, jotka saavat jäädä aaltojen alle."

"Kuvitteletko, että olisin koskaan vapaaehtoisesti kertonut hänelle?"

"Miksi sitten kerroit?"

Salvatore katsoo Tristania kuin laivarottaa. Petos. Juudaksen suudelma. Tristania kuvottaa, vaikka hänellä ei ole enää mitään menetettävää.

Louis ei kuitenkaan sano mitään. Hiljaisuus riipii korvia, Tristanin tekisi mieli huutaa se täydeksi jälleen. Miksei kukaan sano mitään? Miksi kaikki tyytyvät siihen, että sattuu? Huutakaa. Huutakaa taivas mustaksi.

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?" Evanna sanoo katsoen Louisia silmiin.

Louis pudistaa päätään. Vasta silloin Tristan näkee, miten paljon Louisin hiukset ovat ohentuneet. Hellyys raastaa Tristania palasiksi.