Kaikujen ranta

Luku 17: Aamunkajo

Aamun tulon saattaa nähdä pinnan alta. Amelia istuu kivellä merenväen ympäröimänä ja kuuntelee heidän hiljaista hyräilyään, joka värähtelee vedessä. Senkin hän taitaa, veden alla kuulemisen. Ja näkemisen. Huoli kalvaa yhä hänen sydäntään, sillä edes Mara ei tiedä, kuka hän on, ja jos Mara ei tiedä, ei tiedä kukaan muukaan. Eikä Mara ole enää täällä hänen luonaan.

"Amelia, kuinka sinulla on vielä tuo mekko ylläsi? Sen täytyy olla tavattoman raskas veden alla."

Amelia vain hymähtää. Mekko on hänen isänsä suosikki. Oliivinvihreä, aivan kuten hänen silmänsä. Isän ei tarvitse sanoa sitä, mutta Amelia tietää hänen ajattelevan äitiä. Äitiä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Nyt Amelia tietää, miksi. Äidin on täytynyt kuolla ennen kuin meri antoi hänet isälle. Sillä eihän se nainen, joka eli isän rinnalla, ollut hänen oikea äitinsä.

"Minä aistin sinussa surua." Laine kallistaa päätään. "Suuri, raskas varjo."

"Minä..."

"Kaipaatko sinä kotiin?"

Amelia huokaisee syvään. Vesi hänen ympärillään väreilee, kun muu merenväki ui kohti pintaa. Amelia on aikeissa kysyä, kun Laine avaa jo suunsa.

"He menevät laulamaan aamun aikaisille merenkulkijoille. Sisareni etsivät jonkin sievän kallion ja alkavat laulaa. He rakastavat sitä."

"Joku vielä hukkuu tuota menoa..."

Laine vain kohottaa valkeita kulmakarvojaan aivan kuin ei täysin ymmärtäisi, miksi se tuntuu Ameliasta niin vaikealta.

"Minä en tiedä, missä koti on. Tehän sanoitte minulle, että olen vihdoin kotona. Että minua on kaivattu." Amelia vie kädet kasvoilleen. "Mutta miksi tämä ei tunnu kodilta? Miksi minä sitten olen vielä enemmän hukassa kuin tänne tultuani? En ole merenväkeä. En selvästi..."

Amelia tunnustelee kaikkea sitä, joka estää häntä olemasta. Ei kiduksia kaulalla. Ei suomuista, helmiäisenvalkeaa ihoa. Ei hehkuvia, lamppumaisia silmiä.

"Minua kaivataan maan päällä. Isäni ja Evanna ovat varmasti suunniltaan huolesta."

Evannan nimen mainitseminen saa Amelian värähtämään. Onhan tyttö varmasti kunnossa? Laine nyökkää kuin lukisi Amelian ajatuksia.

"Älä huoli. He selvisivät."

"Minä aiheutan heille kohtuuttomasti huolta ihmisille, joita rakastan kaikkein eniten. Ei sen niin kuuluisi mennä."

Laineen valkoiset hiukset leijuvat vedessä. Merenelävä ei tunnu keksivän sanoja, jotka kaikuisivat Amelian sydämeen asti. Siksi hän tulee lähemmäs, ojentaa suomuisen kätensä ja kiskaisee Amelian mukaansa.

"Tule, mennään katsomaan auringonnousua", Laine sanoo.

Amelia ei pysyisi omin neuvoin Laineen perässä, mutta tämä kiskoo hänet mukaansa pinnalle. Amelia vetää happea niin syvälle keuhkoihinsa, että se miltei sattuu. Veden alla vietetyt tunnit jyskyttävät päässä, Amelia hengittää raskaasti. Laine nappaa Ameliasta kiinni ja ui niin nopeasti, että aallot pärskivät vasten kasvoja.

"Anteeksi! Ei ole enää pitkä matka."

Laine pysähtyy pienelle saarelle, jonka pystyy kiertämään hetkessä ympäri. Meri on täynnä tällaisia. Yksi palmupuu kasvaa keskellä pientä saarta. Ameliaa hymyilyttää, vaikka hänen sydämensä jyskyttää yhä nopean matkan ansiosta.

"Katso", Laine sanoo ja osoittaa pitkäkyntisellä sormellaan horisonttiin. Auringon kullanoranssi kajo halkoo tilaa yönsineen. Amelian sydän hakkaa, mutta ei pelkästä hengästyksestä. Ilmassa leijuu odotus. Jotain tulisi tapahtumaan. Taivaanrantaa katsellessaan Amelia tietää, että tapahtuisi mitä tahansa, se muuttaisi hänen tapansa katsoa kaikkea. Aamunkajo ei näyttäisi enää koskaan samalta. Siksi Amelia ei irrota silmiään kullanhohtoisesta hehkusta.