Kaikujen ranta

Luku 12: Luoti

Loiskahdus katkaisee huudon. Evanna ehtii nähdä vilauksen Amelian oliivinvihreästä hameesta ennen kuin tämä katoaa pinnan alle. Veri Evannan suonissa jäätyy sekunneissa. Kaikki ajatukset katkeavat, hän nostaa kätensä ja antaa käskyjä miehistölleen. Sanat tulevat syvältä sisältä, sillä yksikään ajatus ei kulje. Pelkkää rutiinia. Ameliaa ei löydetä. Amelia on kadonnut aaltojen kuohuun Evannan silmien edessä.

On hetkiä, jolloin tekisi mieli luovuttaa, ja on hetkiä, jolloin koko maailma haluaa sitä. Evanna seisoo vihaamiensa miesten ympärillä, ja hänen aarteensa on jälleen poissa. Kaikki merkit käskevät hänen antaa periksi.

"Hyppäsikö hän?" Evanna sopertaa tuijottaen tummiin laineisiin.

"Ei", Gjon hänen vierellään sanoo. "Laiva keinahti."

"Miten sellaista voi tapahtua juuri nyt? Miten ihmeessä..."

"Etkö sinä itse sanonut, että merellä on näppinsä pelissä? Tämä näyttäisi minusta varsin selkeästi kohtalolta."

"Minä en usko kohtaloon."

"Johonkin muuhun sitten. En usko, että tämä on sattumaa."

Evanna kiristelee hampaitaan. Yrittäkää vaan. Kohtalo, meri, miehet, kuka tahansa, sen kun yrittävät viedä Amelian häneltä. Evanna seilaisi vaikka taivaankin halki, jotta saisi Amelian takaisin kotiin.

Toisella kannella Tristan näyttää mietteliäältä. Salvatore seisoo hänen vieressään tummanpuhuvana ja vaitonaisena. Evanna tietää, ettei voisi lähteä täältä ilman yrittämistä. Hänen piti päästää isänsä unohtumaan, jättää taa kaikki mennyt. Tähän saakka se on onnistunut, mutta nyt mies seisoo siinä. Evanna tahtoisi ajatella, että osoittaisi miestä aseella siksi, että muut välttyisivät siltä, mitä hänelle on tehty. Ajatus on liian jalo Evannan satutettuihin aivoihin. Evanna tietää, että jos hän ampuu isänsä aivot ulos, hän tekee sen tasan itsensä vuoksi, ei kenenkään muun.

"Tämä nuori neito tuntuu aiheuttavan melkoista päänvaivaa itse kullekin", Tristan huokaa.

"Älä sinä tekeydy siinä toverilliseksi, sinä olet Salvatoren sakkia, piraatti yhtä kaikki", Evanna sähähtää miehelle. "Ties mitä valheita sinä syötit Amelialle saadaksesi hänet luottamaan itseesi. Kihlattu aatelisnainen tuollaisen raakalaisen laivalla..."

"Hei, minä en ole meistä se, joka on raaka! Minä rakastan ja kunnioitan naisia."

"Ihan miten vain. Minä en sinuun luota."

Tyhjänpäiväistä kinastelua. Evannan voimat ovat lopussa, hän ottaa tukea laivansa kyljestä ja vetää syvään henkeä. Amelia kävi hänen hyppysissään ja katosi jälleen. Se tuntuu tärkeämmältä kuin uhoavat miehet ja se kaikkein pahin. Kipeä, huutava menneisyys hänen silmiensä edessä. Evanna suoristaa selkänsä ja kohottaa aseensa tyynesti kohti Salvatoren otsaa. Salvatore ei reagoi. Tristan tämän vierellä ei reagoi. Kukaan ei tee mitään, ja Evannaa kylmää jälleen. He eivät ota sinua tosissaan! Ne nauravat! Kenet sinä muka ampuisit, kenet, miten sinä sellaista osaisit?

Kun Salvatore alkaa nauraa matalaa nauruaan, Evannan suonissa rätisee. Päässä kiertää humina. Kohta lähtisi taju. Täytyy hengittää rauhassa. Ei saa pyörtyä. Ei saa alkaa huutaa, vaikka pelko täyttää kaikki aistit.

"Et sinä mikään aseenkäyttäjä ole vieläkään", Salvatore hymähtää.

"Älähän nyt, kyllä tyttö ihan pätevältä näyttää. Tuskin hänen maineensa merirosvonkiduttajana tyhjästä tulee", Tristan huomauttaa.

"Sinä pysyt hiljaa. Sinuun ei voi luottaa", Salvatore murahtaa.

Evanna ei kaipaa Tristanin sanoja. Sääli on myrkkyä hänen haavoilleen.