Kaikujen ranta

Luku 27: Myrsky nousee

 "Se tapahtuu pian. Minä olen seuraava. Olen varma siitä."

Sanat lepäävät varmoina ja tosina Amelian rinnassa. Hän ei osaa lukea merivirtoja, hän ei kuule aaltojen viestejä, mutta hän ymmärtää vihdoin oman paikkansa. Varmuus istuu hänessä kuin se olisi kaivanut tiensä hänen sisältään ja katselisi nyt maailmaa hänen viereltään nyökkäillen hiljaa. Amelia tietää, kuka on ja minne kuuluu. Amelia on kotonaan, eikä koti ole paikka, vaan tunne, joka täyttää hänen rintansa ja saa kehon kipristelemään.

Kaikki hänessä on kurottanut tätä hetkeä kohti. Amelia saattaa nähdä, kuinka pieni hunajatukkainen tyttö juoksee merelle kuuntelemaan kauan sitten laulettua laulua, joka soi vain häntä varten. Hän katsoo mennyttä itseään ja ymmärtää. Jokainen hetki hänen elämässään tähtäsi kohti tätä ymmärrystä.

"Mara... Minua pelottaa."

Lapsen ääni. Sen Amelia on menneelleen velkaa. Pelkonsa ja haurautensa kaiken tämän suuren edessä.

"Ei hätää, lapsi. Ei mitään hätää."

Mara tulee lähemmäs. Mustat sormet löytävät Amelian veden pehmentämät kämmenet.

"Minä olen kanssasi, kun sinusta tulee seuraava."

"Olitko sinä yksin, kun sinusta tuli ytimenvartija?"

"Olin. Mutta sinä et ole."

"Pelottaa..."

"Sinä voisit vielä kääntyä."

Amelia pudistaa päätään. Vaaleat hiukset leijuvat vedessä.

"Jos minä pakenen kohtaloani, se odottaa jotakuta muuta joskus paljon myöhemmin. Ja sinä..." Amelia tuijottaa Maran kapeita, mustuneita sormia. "Sinä et välttämättä kestä niin kauan."

Mara hymyilee.

"Rohkea, rohkea tyttö." Ääni on kuin kehräys. "Olet oikeassa. Minä en kestä. Jos näkisit, miltä näytän, kun olen lähellä ydintä..."

Mara värähtää.

"Siellä olen heikoimmillani. Ytimen kontrollointi on vienyt paljon. Pystyn pitämään yllä katsottavaa ulkomuotoa täällä, mutta ytimessä näytän siltä, millaiseksi vuodet ovat minut kalvaneet. Ihmisten keskuudessa olen kaikkein viehättävimmilläni. Mutta minulla on hyvin, hyvin vähän aikaa jäljellä."

"Mitä minun täytyy tehdä?"

Maran mustat kulmat kaartuvat.

"Minä en tiedä. Suorat vastaukset sinun täytyy löytää merestä itsestään."

"Mara! Amelia!" Laineen korkea ääni värisee vedessä. Tyttö ui lähemmäs silmät aiempaakin suurempina ja hämmentyneempinä. "Me uimme siskojen kanssa Tristanin laivan perässä, ja..."

Mara katsoo nuorta merenelävää kulmiensa alta kuin paheksuva äiti. Laineen huulet mutristuvat hetkeksi.

"Ja jotakin suurta on tapahtumassa! He kohtaavat, kuningas ja merten kauhu!"

Amelia hätkähtää. Louisko merellä? Miehen terveys ei kestä sellaista. Meren kiroaman miehen olo pahenee hänen lähtiessään merelle. Mikä ajaa miehen niin epätoivoiseksi – hänkö, hänen äkkinäinen lähtönsä? Yhtäkkiä vesi tuntuu aiempaakin kylmemmältä.

"Millä me estämme sen? Jos ne kaksi pääsevät samaan tilaan..." Laine värähtää. "Edellinen kerta vei tulevan ytimenvartijan..."

Ytimenvartijan. Shana. Sanokaa hänen nimensä. Hänen nimensä oli Shana. Ameliaa kylmää. Näinkö hänestäkin ajatellaan? Nähdäänkö hänetkin vain välineenä, joka täyttäisi tyhjän paikan Maran hiivuttua hiljaa pois? Maran valkeita silmiä on mahdoton lukea, mutta naisen muinainen läsnäolo on kaikesta huolimatta turvallinen.

"Vai että merten kauhu... Tarinat ne sitten liioittelevat tavallisia ihmisiä. Kyllä se mieskin osaa pelätä..."

Amelia huomaa hymähtävänsä Maran sanoille. Hän ei ajattele Salvatoresta samalla tavalla enää sen jälkeen, kun kuuli tästä ja Marasta. Merten kauhu ja ytimenvartija. Amelia voisi ymmärtämänsä perusteella erehtyä luulemaan sitä tunteiden paloksi, mutta molemmat tietäen kyse on sopimuksista ja ristikkäin sidotuista sanoista. Silti Amelia pystyy näkemään, kuinka merellä pelätty mies painaa kiharaisen päänsä Maran olalle ja on aivan hiljaa.

"He aikovat mennä taistelemaan minusta. Minun täytyy mennä sinne."

"Ei, Amelia, emme voi riskeerata henkeäsi ihmisten taistelujen vuoksi."

"Mutta olenhan minäkin lähes ihminen." Vaikka Amelia ei itsekään usko siihen. "Louis on kenties läpeensä mätä, mutta hän on yhä minulle kuin setä. Minä tahdon puhua heille kaikille."

"Tristan on siellä myös", Laine huomauttaa.

"Niinhän sinä sanoit..." Mara kohottaa kulmiaan merkitsevästi. "Entä muita?"

"Siviilien kauppalaiva."

"Keskellä myrskyn silmää? Jopas..."

Amelia tietää, miltä tilanne näyttää hänen kannaltaan. Silti vastuu painaa hänen luissaan. Jos miehet ryhtyvät räiskimään, se johtuu hänestä. Konflikti olisi vältettävä millä tahansa keinolla. Amelia tietää nyt, kuka on. Varmuus on viimein tullut hänen luokseen. Tulisivatko sanatkin, jos hän vain uisi miesten luo, vai katsoisivatko he häntä hänen pysyessä täysin hiljaa? Osaisiko hän vihdoin, kaikkien vuosien jälkeen sanottaa ajatuksiaan ja kysyä oikeat kysymykset? Ameliasta tuntuu usein siltä, että hänen tekisi mieli vain itkeä, vuodattaa huutavia kyyneliä ja kysyä, miksi kaikki katsovat hänen lävitseen, miksi kaikki näkevät hänessä vain välineen.

"Amelia, onko kaikki hyvin?" Maran pehmeää ääntä on joskus huumaavaa kuunnella. Kauanko Amelia saisi vielä turvautua sen sointiin ennen kuin nainen hiipuisi maailman ulottumattomiin?

"Minä... Minä en tiedä. Tahdon mennä pinnalle." Taas. Amelia kuulee isän ja Louisin soimaavat äänet korvissaan. Sinä se et koskaan osaa päättää.

"Salvatore ei tiedä sinun olevan seuraava."

"Louis tietää. Jos he kohtaavat, Salvatorekin saa tietää."

"Ei kuningas sellaista halua paljastaa."

"Anna minä menen."

"Ei, Amelia, se on liian vaarallista."

"Kaksi miestä tulevaa ytimenvartijaa vastaan."

"Kaksi vaarallista miestä yhtä tyttöä vastaan."

"Sellaisenako sinäkin minut näet?"

"Ei, vaan sellaisina minä ne miehet näen."

"Minä osaan pitää puoleni. Meri on kanssani."

Maran ilme käy vaikeaksi. Osa naisen tunteista on syntynyt meren alla, Amelia ei tunnista niitä ihmisen tunteiksi. Mara käy taistelua itsensä kanssa. Sen Amelia ymmärtää. Sen näkee kenestä tahansa, se on Amelialle tuttua.

"Minua pelottaa", Mara tunnustaa. "Shanan tapaus ei ole unohtunut keneltäkään. Pelkään, että sinulle käy samalla tavalla. Olen heikompi kuin koskaan, en välttämättä kykene puolustamaan sinua niin kuin tahtoisin."

"Mara..." Amelia nielee vaikeuden tunteen kieleltään. "Kumpaa sinä ajattelet enemmän, merta vai minua?"

Maran ilme on miltei murheellinen.

"Sinä tiedät vastauksen."

Amelia vain hymähtää.

"En voi syyttää sinua. Minäkin valitsisin meren ennen mitään muuta..."

Mara on aikeissa tulla lähemmäs, mutta Amelia pudistaa päätään voimakkaasti. Äidillisyys Marassa on raastavaa, mutta se on myöhässä, aivan liian myöhässä. Amelia tietää, mitä tehdä.

"Anna anteeksi", hän sanoo ponnistaen kivestä voimaa. Mara voisi tulla hänen peräänsä, lähettää Laineen kaikkine siskoineen, mutta hän ei tee niin. Amelia ui päättäväisyys raajoissaan kohti pintaa ja tietää, että se, mitä hän on tekemässä, on oikein. Sen on pakko olla.