Kaikujen ranta

Luku 21: Heijastuma

Linnan kirjastossa pöly tanssii ilmassa. Kirjoja ei ole luettu aikoihin, mutta Amelia muistaa yhä, millaista hyllyjen välissä oli kulkea, kun oli lapsi. Hän muistaa kirjojen vanhan, aavistuksen tunkkaisen tuoksun ja pölyn iänikuisen tanssin. Täällä Amelia on lukenut niin satuja kuin historiaakin. Kaikkia hänen lukemiaan kirjoja yhdistää vain se, että ne kertovat merestä. Satukirjojen kuvat ovat painuneet hänen luomiensa taa, ne elävät ja liikkuvat kuin elävät meren olennot hänen ajatuksissaan.

Louisia ei ole vielä kuulunut. Ei ole isääkään. Amelia vaeltaa vapaana ajatusten villisti juosten. Ne eivät rauhoitu millään. Louis ja Tristan. Hänen kiivaasti merta ja piraatteja vihaava setänsä merirosvon syleilyssä. Jokin kaikessa siinä tuntuu vielä liian hauraalta ja aralta tarkastella. Sairautensa vuoksi Louis on aina tuntunut muita särkyvämmältä, mutta jokin siitä suorasta paljaudesta, joka hänestä huokui Tristanin seurassa, tuntuu Amelialle liian vaikealta käsitellä. Jälleen kerran hän muistaa, ettei hän sisimmässään ymmärrä maailmaa ja olentoja ympärillään.

Kirjatkaan eivät anna vastauksia. Ytimestä ja sen vartijasta ei ole tekstejä missään. Ameliaa painaa. Kuinka Louis, joka on ihminen, tietää hänestä, jos Marakaan ei tiennyt? Joku on jättänyt jotakin kertomatta, eikä Amelia tiedä, onko kyseessä meri vai maa. Voiko niiden välille todella piirtää viivan niin helposti?

Amelia kiertää kulman taakse, pöly tanssii yhä ikuista tanssiaan. Lattialle on pudonnut kirja, ja kun Amelia kumartuu nostamaan sen, hän havaitsee merkillisen kuvion hyllyn takana seinässä. Vaistonvaraisesti Amelia koskettaa kuviota. Hylly nytkähtää. Muutama kirja tippuu lattialle, Amelia suojaa päätään. Vasta silmänsä avatessaan hän ymmärtää, että hylly on siirtynyt jonkin tieltä. Musta käytävä seisoo hänen silmiensä edessä. Amelia vilkuilee ympärilleen. Kirjastossa ei ole ketään. Amelia astuu sisään mustaan käytävään. Hylly siirtyy paikalleen, Amelian sydän hakkaa lujaa. Hän on yksin pimeässä.

Ja silloin valot syttyvät keskelle pimeyttä. Sietämätön tuttuus täyttää Amelian. Tuttuja, lempeitä valoja. Hetken Amelia vain tuijottaa kylmiä, hehkuvia valopalloja pimeässä käytävässä. Hän kulkee portaat alas, valot seuraavat. Samoja valoja kuin meren syvyyksissä. Kuinka ne ovat täällä? Merkillinen kauneus, jonka ei pitänyt olla olemassa muualla kuin pinnan alla. Amelia haukkoo henkeään. Valot tuntuvat hengittävän ja sykkivän, on kuin niillä olisi oma luonne. Aivan kuin ne eivät saisi happea maan päällä.

Amelia kulkee portaat alas. Valot seuraavat häntä ja paljastavat hyllyittäin kirjoja ja työpöydän, jonka pintaan on kuivunut mustetahroja. Amelia kumartuu lähemmäs. Huoneessa on tunkkainen, aavistuksen merellinen tuoksu. Amelia tietää heti, että mikään tästä ei ole hänen silmilleen tarkoitettu. Mutta kuinka hän voisi kääntyä?

Pöydälle on jätetty kääröjä. Amelia avaa ne yksitellen, valot kieppuvat hänen ympärillään kuin tulikärpäset. Kenties ne pyytävät häneltä apua ja kaipaavat kotiin. Amelia ymmärtää niitä. Ne on viety pois merestä, riistetty taianomaisesta syntysijastaan. Amelia jatkaa kääröjen availua, kunnes löytää sotkuisella musteella kirjoitettuja sanoja. Ihmisten nimiä. Louisin koukeroinen, hivenen haparoiva käsiala. Amelian otsa kurtistuu hänen lukiessaan listaa.

Evalia Bauer

Evanna Lavellan

Tristan King

Salvatore Lavellan

Yliviivatut nimet saavat Amelian hätkähtämään. Evalia Bauer, Gjonin äiti. Amelia ei koskaan saanut tuntea tulevaa anoppiaan, sillä tämä menehtyi Salvatoren miesten käsiin. Tapaus on jäänyt Amelialle epäselväksi, hänen isänsä vain kertoi siitä ohimennen. Miksi rouva Bauerin nimi on listattu tänne?