Kaikujen ranta

Luku 23: Pako

Amelian ajatuksissa tuulee. On kulunut kaksi päivää siitä, kun hänet löydettiin. Louisin salaisuudet juoksevat yhä villeinä hänen mielessään, hän ei saata unohtaa, kuinka Louisin ääni murtui tämän puhuessaan Shanasta. Amelia ei vieläkään tiedä, mihin uskoa, mihin asettaa sydämensä kaiken vain sattuessa.

Isä oli hirvittävän huolissaan. Hän ei ole päästänyt Ameliaa hetkeksikään silmistään, eikä Amelia tahtoisikaan livistää tämän ulottumattomiin. Hänen isänsä on puhtain ja ihanin ihminen taivaan alla, ja silti Amelia tuntee pelkkää leikkaavaa surua tätä katsoessaan. Isä ei ole isä. Amelia on meren lapsi, tuntematon. Sekasotku. Epäihminen. Jotakin, jota meri tai maa eivät voi tunnustaa omakseen.

Evannasta ja Gjonista ei ole vieläkään kuulunut mitään, mutta Louis tuntuu olevan luottavaisin mielin asian suhteen. Amelian on luotettava siihen. Louis ei ole ottanut aihetta puheeksi. Hän ei ole maininnut myöskään Tristania sanallakaan. Amelia huomaa Louisin sairasta olemusta katsoessaan ajattelevansa vain kahta asiaa. Ensin sitä, miten uhkaavalta ja samalla hauraalta tämä näytti salaisessa huoneessaan. Sitten sitä, miten Tristan oli tämän päällä ja katsoi kuningasta taivastakin suuremmalla hellyydellä.

Ajatuksien harhaillessa Amelia huomaa kävelleensä jälleen kirjastoon. Miehet ovat kokouksessa, heistä ei kuuluisi hetkeen. Amelian sydäntä polttaa. Miten Louis reagoisi, jos löytäisi Amelian uudestaan kirjoitustensa ääreltä? Amelia, joka on tottunut tekemään, kuten sanotaan, ei tiedä kuinka toimia ajatustensa risteillessä joka suuntaan. Lopulta hän päätyy painamaan kuviota seinässä ja laskeutuman portaat alas luonnottomien valojen luo.

Louis ei kertonut koko totuutta, siitä Amelia on varma. Suru Shanasta saattoi kenties olla aitoa, mutta kuninkaan eleissä oli hiven vilpillisyyttä, jotakin ennalta näyteltyä ja harjoiteltua. Amelia ryhtyy siirtelemään kirjoja. Hän toimii hitaasti ja rauhassa, sillä kiire ei auta, kiire ei ole koskaan hyvä. Paniikille ei saa antaa valtaa. Hän ei ole tekemässä mitään väärää. Luvatonta kenties, mutta ei väärää. Amelian on saatava tietää.

Muistiinpanojen merkinnät käyvät toinen toistaan kuumeisemmiksi. Amelia selaa ja selaa. Merirosvojen kuulusteluja sivuittain. Muita rikollisia. Asioita, joista Amelia ei ole koskaan kuullut. Valtauksia ja kauppoja, jotka Louis on tehnyt kansalta piilossa. Ameliaa puistattaa, mutta hän jatkaa lukemista. Louisin tapa kirjata asioita muistiin on hyvin varovainen. Katkonaisia lauseita ja huolellisia kiertoilmauksia. Sitten silmät näkevät sanat, jotka saavat Amelian pudottamaan kirjan lattialle.

Minun poikani teki tänään viimeisen virheensä. Sen vuoksi meri vei hänetkin. Sellaista sattuu.

Kokonaisia, selkeitä lauseita. Miltei kuin tunnustus. Amelia ei kykene nostamaan kirjaa heti lattialta. Sydän hakkaa. Louisin poika menehtyi tapaturmaisesti horjahdettuaan kalliolta alas mereen. Louisin vaimo menehtyi merellä. Amelian suonissa virtaa jääkylmää verta. Merkinnästä huokuu pahaa. Silkkaa julmuutta. On kuin vuosia vanhat synnit kuiskisivat hänen korvaansa suoraan kauan sitten kuivuneesta musteesta. Ameliaa huimaa.

Tappoiko Louis oman poikansa? Niinkö se todella menikin? Sanat on aseteltu tarkasti. Silti ne tuntuvat suoralta tunnustukselta. Niistä puuttuu suru, toisin kuin Louisin dramaattisista eleistä ja kyynelien kostuttamista silmistä. Teatteria. Kaunista, tarkoin harjoiteltua teatteria. Amelia on joka hetki yhä vain varmempi siitä, ettei mikään Louisin surusta ole ollut aitoa. Louis on oikeuttanut paljon asioita sillä, että on surrut perhettään. Amelian kehoa pistelee kaikkialta.

Kauhu hiipii kurkunpäälle. Mies, joka on ollut Amelian rinnalla hänen syntymästään saakka, ei enää tunnukaan vilpittömältä ja lempeältä. Kaikki se valo, jota Louis on tuonut hänelle, näyttäytyy nyt keinotekoisena. Mihin kaikkeen Louis pystyy, jos tämä todella on riistänyt oman poikansa hengen? Amelia selaa vapisevin käsin muistiinpanoja eteenpäin. Hän löytää oman nimensä yhä uudelleen. Yksityiskohdat puuttuvat, Louis välttää viimeiseen saakka mainitsemasta mitään suoraan.

Amelia tuntee aikansa olevan lopussa. Kokous ei kestäisi loputtomiin, isä ja Louis palaisivat ja ymmärtäisivät etsiä häntä. Vielä vähän. Vielä muutama yksityiskohta. Amelia ottaa esiin kirjan, jonka pintaan ei ole ehtinyt syntyä kuin muutama naarmu. Ei pölyä ja pinttymiä. Uudempi kuin muut. Nopeasti. Nopeasti nyt.

Merkinnät ovat erilaisia kuin aiemmat. Käsiala on haparoivampaa, siitä näkee, että Louisin kivut ovat saapuneet. Amelia lukee ja lukee, tulkitsee vaikeita, kivuliaita kirjaimia.

Kirous särkee luita. Pahin kirous on kuitenkin jossain muualla. He ovat kaikki samanlaisia. Jokainen, jota olen koskaan rakastanut. Menetän heidät kaikki lopulta merelle, niin se aina menee. Anteeksi, T, haluan pitää sinut vielä hetken.

T:n täytyy olla Tristan. Jokin sanoissa sattuu Amelian sydämeen. Louisin muistiinpanoja lukiessaan miehen vilpillisyys iskee vasten kasvoja, mutta näissä sanoissa tuntuu olevan aitoa surua, aitoa välitystä. Amelia ajattelee merimiestä, joka ryöstää alueita huono-osaisten nimissä. Miestä, jonka merenturkooseissa silmissä on aina lempeä ja välittävä katse. Ei ole epäilystäkään, etteikö Tristan olisi rakastunut. Amelia ei tunne miestä syvemmin, mutta hänen olonsa on turvallinen tämän seurassa. Tristan ei asettaisi itseään alttiiksi huvikseen. Mutta Louis? Louis on erilainen. Amelia on muistiinpano muistiinpanolta varmempi siitä, ettei ole koskaan tuntenut setäänsä.

Louisin muistiinpanoista ei löydy tarkkaa merkintää miehen kirouksesta. Jossakin kohdassa se muuttuu yhtä arkikseksi kuin kaikki muutkin merkinnät. Se, että meri on heittänyt vihansa suoraan Louisin harteille. Kuninkaan ja meren välinen sota ei ole koskaan täysin auennut Amelialle. Mutta nyt, lukiessaan kirjoituksia ytimestä, Amelia alkaa vihdoin käsittää. Kuningas on pakkomielteisen kiinnostunut ytimestä. Ja jos kaikkea on uskominen, Amelia on sen seuraava vartija.

Amelia huomaa juoksevansa portaikon ylös ja sukivansa pölyä vihreältä mekoltaan, jotta mitään ei paljastuisi. Sydän hakkaa miltei kurkussa saakka. Jos Louis on todella tappanut poikansa, mitä hän tekisi minulle? Ameliaa puistattaa. Hän huomaa etsivänsä ensimmäistä pakoreittiä katseellaan. Kirjastossa on parveke. Tila on tällä hetkellä vartioimaton. Pudotus mereen ei olisi yhtä paha kuin Louisin tornista. Amelian sydän jyskyttää. Hän ei tiedä, voiko luottaa merenväkeen. Mara voi salata häneltä asioita siinä, missä Louiskin. Mutta jokin miehen kuumeisessa pakkomielteisyydessä ajaa Ameliaa nurkkaan. Hän ei voi jäädä odottamaan, että kuningas sysää hänetkin kalliolta alas.

Jännite väreilee ilmassa, Ameliaa puistattaa. Ajatukset juoksevat ristiin, niistä ei ota selvää. Amelia avaa pienen parvekkeen oven ja kohtaa lempeän merituulen. Aallot lyövät linnan seinämään hänen alapuolellaan. Ei kiviä. Hän voisi vain hypätä, ja aallot ottaisivat hänet jälleen syleilyynsä.

Entä isä? Entä Evanna ja Gjon? Sinä tulit tänne, jotta et pakenisi velvollisuuksiasi. Nyt pakenet niitä taas.

Ajatukset saartavat Amelian, hän yrittää karistaa ne harteiltaan. Pois, menkää pois. Amelia kurottaa. Hän muistelee Louisin pojan kuolemaa, sitä, mitä on siitä kuullut. Poika, joka tippui kalliolta alas ja meni murskaksi kuin posliinikoriste. Miksi Louis olisi sysännyt oman poikansa kuolemaan ja syyttänyt siitä merta vuosikausia? Amelia vilkaisee takaisin sisälle. Kirjasto seisoo tyynenä, pöly leijuu ilmassa. Ei, Amelia ei voisi jäädä tänne. Amelia kapuaa kaiteen yli, vetää syvään henkeä ja syöksyy alas ajattelematta enää mitään.

Meri tuntuu oikealta. On kuin se olisi kaivannut Ameliaa luokseen koko olemuksellaan, kuiskinut häntä takaisin. Amelia nousee hetkeksi pintaan, vetää syvään happea keuhkoihinsa. Hän ui suurten rantakallioiden taa, jotta kukaan ei näe linnasta hänen menoaan. Isä huolestuisi. Louis teeskentelisi surullista. Amelia pakenee jälleen. Rantakalliolla Amelia riisuu raskaan mekkonsa ja jättää sen hellästi kallioiden taa. Se löytyisi sieltä sitten, kun hän sitä seuraavan kerran tarvitsisi.

"Hei, neitokainen, voisitko jättää riisuutumatta, kun täällä on miehiä paikalla? Ellet sitten välttämättä tahdo", kuuluu kujeileva, lempeä ääni kallioiden takaa. Amelia hätkähtää. Kiharatukkainen, päivettynyt mies hymyilee hänelle kahden kallion välistä. Luola. Amelia ei ole koskaan tiennyt, että täällä on sellainen.

"Tristan", Amelia hengähtää. Tristan. Tietysti. Juuri tätä miestä hän tarvitsee nyt enemmän kuin merta tai kuningasta.