Kaikujen ranta

Luku 18: Hämärä

Kuninkaan miehet ovat kovakouraisia ja suurpiirteisiä. Amelia on tottunut olemaan vain Evannan seurassa. Kulkiessaan talutettuna laivaan hän huomaa ajattelevansa, että kaikki nämä miehet työskentelevät hänen parhaan ystävänsä alaisuudessa. Sana Evannalta ja he päästäisivät oitis irti hänestä. Kunpa Evanna vain olisi täällä. Amelia ajattelee räjähdyksen vavahduksia vedessä, pelkoa siitä, ettei hän näkisi Evannaa enää koskaan. Kuinka hän voi kaiken tämän jälkeen katsoa Evannaa silmiin?

"No niin, tyttö", sanoo pitkä, suuri mies, jonka Amelia muistaa etäisesti nähneensä setänsä linnan käytävillä, "on tullut aika kertoa, miten sinä päädyit tänne."

Suoraan asiaan. Ei hengähdystaukoa. Ei vähäisintäkään sympatiaa. Amelia voisi valehdella, kertoa minkä tahansa tarinan, ja häntä uskottaisiin, koska hän on aatelinen ja merirosvot pelkkiä raakalaisia. Mutta Amelia ei kerro.

"Minä lähdin itse."

Siristyvistä silmistä Amelia näkee raivon tulevan pian.

"Minä en ole yhtä kärsivällinen kuin ystäväsi kenties olisi. Sinua on etsitty pitkin merta, eikä kaikilla meistä ole yhtä hyviä hermoja. Ala laulaa."

"Lähdin itse." Vai että laulaa. Mitähän tämä mies sanoisi, jos Amelia kertoisi hänelle totuuden? Lähdin, koska kuulin laulun mereltä. Laulun, jonka olen kuullut aina, laulun, jonka kuvittelin kertovan minulle totuuden. Vasta silloin hän ymmärtää, ettei hän koskaan kysynyt Maralta siitä. Hätäännys täyttää hänen sydämensä. Kuinka hän saattoi unohtaa?

"Kuuroko sinä olet?" Mies kallistaa päätään yrittäen kenties tavoitella samankaltaista arvovaltaisuutta, jota kapteeni Lavellanissa oli. Salvatore oli Ameliasta aidosti pelottava, koska mies seisoi tyynen rauhallisena kaiken kaaoksen keskellä ja odotti sopivaa hetkeä räjähtää. Amelia ei pelkää sellaisia ihmisiä kuin mies hänen edessään. Keinotekoinen uhma miehessä ei herätä Ameliassa minkäänlaista reaktiota.

"Minä kerroin jo totuuden."

Isku tulee yllättäen. Amelia hätkähtää tahtomattaankin taaksepäin ja pitelee poskeaan. Miehen kasvot ovat irvessä.

"Jumalauta, likka, mihin sinä pyrit? Suojeletko sinä jotakuta? Pakenitko sinä jonkun merimiehen kanssa avioliittoasi?"

"Merimiehen! Hah!"

"Naisenko sitten? Tai merenelävän?"

"Minäkö pakenisin velvollisuuksiani jonkin sellaisen vuoksi, josta en edes ymmärrä mitään?" Samassa Amelia ymmärtää, että juuri niin hän on tehnyt. Paennut velvollisuuksiaan ja rakkaitaan.

Amelia pysyy hiljaa. Ei hänellä ole mitään oikeutta jatkaa sen jälkeen, kun hän ei palannut auttamaan Evannaa ja Gjonia.

"Tuollaiset heitukat pitäisi heittää tyrmään, siinähän oppisitte, millaista elämä oikeasti on. Mitä kiittämättömyyttä. Kuningas on kaikessa hyvyydessään ruokkinut sinua kultalusikalla syntymästäsi lähtien, ja näin sinä kiität hänen korkeuttaan sellaisesta suopeudesta."

Kunpa mies vain tietäisi. Amelia kääntää katseensa, pitää ylpeytensä. Mies löi häntä. Miehellä ei ole enää mitään oikeutta sanoa hänelle mitään.

"Kuuletko sinä edes, mitä minä sanon?"

Amelia pysyy hiljaa ja tuijottaa merelle. Laine on jo kadonnut syvyyksiin, Mara on jossakin ihmisen hahmossa. Meri saisi odottaa. Odottaisihan se? Amelia ei ole vielä valmis. Ei ole merikään. Mutta hän löytäisi vielä vastaukset, vaikka joutuisi kulkemaan halki meren, läpi kaukaisimpien rantojen.

*

Louisin nähdessään Amelia on miltei henkäistä. Hän hillitsee itsensä viime hetkellä ja kohtaa setänsä verestävät, vetiset silmät. Hän ei ole varma, itkeekö kuningas oikeasti, vai vetistävätkö tämän silmät vain pahasti. Joka tapauksessa sairas mies kävelee Amelian luo ja vetää hänet väsyneeseen, vapisevaan halaukseen.