Kaikujen ranta

Luku 25: Laulu

Hyppy tuntemattomaan. Muuta Amelia ei osaa. Hän on hylännyt mekkonsa ja avannut hiuksensa. Hunajanvaaleat hiukset leijuvat hänen ympärillään kehystäen hänen kasvojaan, hetken hänen on hankalaa erottaa eteensä. Yöhön saakka Amelia ui, mutta merenväki ei hakeudu hänen seuraansa. Kirkkaat, kylmät valot eivät syty pimeään, Amelialla ei ole mitään, mitä kohti suunnistaa. Kylmä pimeys ympäröi häntä kaikkialta, mutta häntä ei pelota, sillä se on parempi kuin valheellinen lämpö kuninkaanlinnassa.

Amelia ajattelee Tristania. Kunpa mies olisi selviytynyt eikä Louis olisi tehnyt hänelle mitään pahaa. Jokin osa Ameliasta uskoo siihen, että miesten rakkaus kestäisi, mutta sitten hän muistaa kyyneleet Tristanin silmäkulmissa. Tristan uskoi ensimmäistä kertaa elämässään ihmiseen. Louis ei ainoastaan tuhonnut luotettavuuttaan, hän mustasi sen valheilla, tahrasi sen niihin kuin nokeen.

Kun ensimmäinen valo syttyy pimeään, Amelia huomaa ajattelevansa, että ehkä sekin on valheellinen. Ehkä se on syvänmeren kala, joka kurottaa pimeästä kohti saalistaan. Maailmassa on niin paljon väärää toivoa. Teräviä hampaita, jotka iskevät, kun kurottaa kohti valoa. Amelia pysyy paikallaan, hän ei uskalla uida kohti. Sitten valon eteen ilmestyy muotoja. Leijuvat, valkoiset hiukset ja pimeässä hehkuvat, valkoiset silmät.

Merenelävä ui kohti. Laine.

"Antakaa minulle anteeksi, että lähdin sillä tavalla", Amelia hengähtää, vaikka ei tiedä, kenelle hänen enää pitäisi sanansa kohdistaa. Hän on jättänyt kaikki niin moneen kertaan, ettei enää tiedä, missä on.

"Joko sinä ymmärsit, millainen kuningas on?"

"Mistä sinä..."

"Meri tietää kaiken."

"Etkä koskaan kertonut minulle."

"Sen piti olla Maran tehtävä. Mara tietää parhaiten."

Merenväki oikkuineen. Amelia ei ole vielä täysin tottunut siihen. Laine tarttuu Ameliaa ranteesta ja ryhtyy uimaan kohti pimeää. He ohittavat useita valoja, jotka saavat Amelian näkemään värejä pimeydessä. Kaikki, mitä hän on nähnyt meressä, auttaa häntä ymmärtämään satuja, joita rannikon lapsille kerrotaan. Värit ja valot, toisiinsa sekoittuvat muodot. Oma todellisuutensa, joka hengittää hiljaa pimeässä ilman, että yhdetkään ihmissilmät sitä koskaan todistavat.

Mara odottaa vedenalaisen luolaston perukoilla. Nainen näyttää aiempaa kulmikkaammalta, sormenpäät ovat yhä mustat. Kylkiluut pistävät esiin helmiäisihon alta, poskien uurteet ovat syventyneet. Merenväki ei näytä merkkejä iästä, mutta Marassa on vuosien tuomaa kulumaa, ajan jättämiä hentoja kuiskauksia. Pelkkä aavistus siitä, ettei vanhinkaan olento eläisi ikuisesti. Ameliaa huimaa, kun hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa hänen osaltaan.

"Sinä tulit takaisin", Mara sanoo hymy tummuneilla huulillaan. "Se tekee minut iloiseksi."

"Louis. Minä tulin tänne hänen takiaan."

Maran kulmat kaartuvat. Kaikesta merenväestä Mara on se, joka on Amelialle kaikkein inhimillisin. Marasta näkee, että tämä on elänyt ihmisten keskuudessa leikkien heidän kaltaistaan.

"Niin. Me emme koskaan ehtineet keskustella kunnolla tästä aiheesta."

"Mitä sinä tiedät?"

"Sen, että se mies on kuin rannan kirkasta vettä. Siihen voi kastaa varpaansa, sitä voi erehtyä luulemaan lämpimäksi, mutta lopulta sitä ei voi tavoittaa, ei nähdä. Sillä ei ole todellista luonnetta. Läpinäkyvä vesi on aina läpinäkyvää, vaikka sitä erehtyisi kuvittelemaan heijastuksessa jonkin väriseksi."

Ameliaa puistattaa.

"Minä pääsin käsiksi setäni salaisiin muistiinpanoihin", Amelia tunnustaa. Hän kertoo kaiken, mitä luki ja saa Maran nyökkäilemään.