Luku 29: Salamat

14 3 0
                                    

Terä on niin lähellä kurkkua, että Amelia saattaa miltei tuntea sen hohkaavan kylmyyden ihollaan. Hän hengittää hitaasti, huolellisesti, jotta kylmä terä ei viillä hänen kurkkuaan auki. Maran varoitus kaikuu hänen korvissaan, mutta heitä kaikkialta ympäröivä meri on vahvempi, sen kuiskaukset kertovat hänen olevan oikeassa paikassa. Odota. Odota vielä hetki.

Amelia erottaa sivusilmällään Louisin osoittavan Salvatorea aseella.

"Minä otan Amelian matkaani. Rauhassa kaikki, jos ette tahdo painua merenpohjaan."

"Mitä haaskausta", Salvatore huokaa. "Kaikki nämä vuodet olen kuvitellut vetäneeni oikeista naruista, mutta sinä olitkin minua taitavampi. Hävettää myöntää, Louis, mutta sinä vedit tällä kertaa pitemmän korren."

Miehen kasvoille leviää toispuoleinen hymy.

"Mutta minä en luovu omastani."

Salvatoren ase osoittaa suoraan Amelian otsaan.

"Entä, jos ammun hänet, ja meistä kukaan ei saa häntä?"

"Mitä sinä siitä hyötyisit?"

"Tunnetko sinä muka kaikki korttini?"

Amelia tarkkailee muiden ilmeitä. Gjon on täysin tyyni, Tristan vapisee hienoisesti. Muut eivät kiinnitä siihen huomiota, mutta mies on tullut rajojensa päähän. Amelia ajattelee, miltä aseella osoittava Louis mahtaa näyttää miehelle, joka suuteli Louisia rakkaimpanaan. Mielikuva heistä kahdesta yön hämärässä koskemassa toisiaan ei ole vieläkään hiipunut Amelian mielestä.

Evanna tuntuu ymmärtäneen jotakin. Naisen ilme on peittelemättömän häkeltynyt. Hän ei kuitenkaan sano mitään ääneen. Evannakin katsoo miehiä, jotka ovat pettäneet hänet ja talloneet hänen päältään. Amelia näkee vain petoksia. Nämä miehet ovat kylväneet surua ja pelkoa ympärilleen. Amelia on väsynyt siihen. Hän sulkee silmänsä, unohtaa muut äänet taustalle ja kuuntelee merta. Hän on uupunut juoniin, piilotettuihin muistiinpanoihin ja selkäänpuukotukseen. Meren kuohu voimistuu, käy voimakkaammaksi. Kun Amelia avaa silmänsä, aiemmin harmaa taivas on alkanut repeytyä. Mustat pilvet kerääntyvät laivojen ympärille, myrsky uhkaa merenkulkijoita. Ydin. Sen täytyy olla lähtöisin ytimestä.

"Hah, meri voi kuvitella uhittelevansa minulle, mutta tällä kertaa minä voitan", Louis huutaa mustenevalle taivaalle. Amelia tuntee, kuinka miehen hengitys rahisee hänen niskassaan. Häntä pitelevä käsi on nihkeä ja kylmä. Louis on viimeisillään. Merellä oleminen pahentaa kirousta, se on kietonut kätensä miehen kurkulle. Äänestä kuulee, että Louisia pelottaa. Jokin säälin kaltainen käväisee Ameliassa. Sama, pohjimmiltaan hellän surullinen tunne, jota Amelia tuntee usein. Ihmiset ovat niin hauraita. Niin sokeita omille valheilleen. Amelia tahtoisi kaikkien näkevän maailman niin kauniina kuin hänkin. Kunpa muillekin riittäisi se, että saa nähdä tähtien kohoavan meren ylle.

"Louis... Mitä sinä teet?" Evannan ääni.

"Sinäkin, kapteeni. Väitä nyt vielä, että aiot osoittaa minua aseella."

Evanna osoittaa aseensa kohti Louisia. Naisen silmissä kipinöi.

"Sinä et satuta Ameliaa. Kukaan ei satuta Ameliaa niin kauan, kun minä olen täällä."

Myös Gjon Evannan vierellä nostaa kätensä. Amelia kuvittelee kihlattunsa uhkaavan Salvatorea, mutta mies tähtääkin suoraan Louisiin silmiään siristäen.

"Äitini puolesta. Ja veljeni."

Senkö vuoksi Evalia Bauerin nimi luki Louisin muistiinpanoissa? Amelian ei tarvitse tietää yksityiskohtia. Jo se, että Gjon on valmis osoittamaan kuningasta aseella, kertoo Amelialle riittävästi. Suru hänen rinnassaan käy suuremmaksi. Missä kohdassa Louisin tie pimeni? Milloin hänestä tuli valheisiin sotkeutunut mies, joka tuskin itsekään tuntee omia kasvojaan?

Kaikujen rantaWhere stories live. Discover now