Kaikujen ranta

Luku 3: Syvyyksiin

Ensin pimeys. Läpitunkematon, kuin oma olentonsa. Pimeys, jolla ei ole nimeä, joka on vain pimeyttä, syvää ja muuttumatonta, vanhempaa kuin mikään, mikä on koskaan saanut alkunsa aaltojen alla.

Sitten valoja. Ne syttyvät yksi kerrallaan. Ne eivät halkaise pimeyttä, ne ovat osa sitä, syntyvät sen keskellä. Kirkkaita, eri värisiä, hädin tuskin ihmissilmän ymmärrettäviä valoja. Laulu on lakannut. Amelia on yksin pimeässä. Hän ei tiedä, kumpaa kohti kurottaa, valoa vai pimeää, sillä kaikki on ihmeellistä ja suurta, ja kaikki on hyvää kuin niin olisi aina tarkoitettu olevan.

Hukkumisen tunne ei tullut koskaan. Amelia näkee ja hengittää kuin mernenelävä, vaikka hänellä ei ole kiduksia, vaikka hän on ihminen, joka säntäsi mereen laulun johdattamana. Hän tuijottaa ihmeellisiä valoja, jotka kuhisevat kuin parvi yöperhosia lampun ympärillä. Täällä se on vain toisin päin, valo kuhisee pimeyden tiellä. Kaikki on luonnollista. Mikään, mitä Amelia näkee, ei tunnu väärältä.

Jokin liikkuu valojen takana. Jokin yhtä valkea, melkein ihmisenkaltainen. Helmiäisenhehkuva iho ja suuret silmät. Amelia tietää tarkalleen, mitä katselee. Merenväkeä. Amelia ei osaa reagoida, olennon läsnäolo ei ole tunkeileva, se ei tunnu tahtovan pahaa. Etkö muista, millaisia tarinoita merimiehet kertovat retkistään?

Laulu on lakannut, mutta kaikki tuntuu yhä utuiselta ja ihmeelliseltä kuin lumous. Siksi olento ei herätä Ameliassa pelkoa, hän tuijottaa sen valkeina leijuvia hiuksia kuin huumattuna eikä tiedä, mitä tehdä. Hän on kadottanut pinnan suunnan jo kauan sitten.

Valot väistävät, kun olento tulee lähemmäs. Lähempää Amelia erottaa, että sen iho on pienten suomujen peitossa. Nenä on pieni ja kapea, huulet ja silmät suuret. Kenen tahansa miehen mielestä hänen edessään olisi täydellinen olento. Melkein kuin ihmisnainen. Olennon alaruumis piiloutuu pimeään, Amelia on silti erottavinaan tihenevät suomut vyötäisten kohdalla. Pyrstö. Hetkessä Ameliaa huimaa. Todellisuus iskee vasten kasvoja sekunneissa. Hän on pelkkä tyttö, joka ei ajatellut hetkeäkään, mitä teki. Hän on tyttö, joka ei tiennyt osaavansa hengittää veden alla.

Amelia tietää, että olento hänen edessään ei ole laulaja. Laulu on jotakin suurempaa, syvempää, paljon vaikeammin ymmärrettävää kuin elävä ja hengittävä olento. Valot väistävät naisenkaltaista meren kasvattia, kun se tulee lähemmäs ja avaa suunsa. Amelia ei kuule. Se puhuu minulle. Hän. Ei se, vaan hän.

Meri puurouttaa sanat, merenolento päästää kuplivan, korkean äänen, joka kuulostaa etäisesti kikatukselta. Sitten hän napsauttaa sormiaan, piirtää ilmakuplan heidän ympärilleen kuin tyhjästä. Ilmaa veden alla. Tämän takia merimiehet eivät luota syvän veden olentoihin. Ne eivät ole kuten me. Niille eivät päde samat lainalaisuudet.

"Sinä löysit viimein syvyyksiin", olento sanoo. Sen kieli on vaikeaa ja taipuisaa, aivan kuin sen suuta ei olisi luotu puhumaan ihmisten keksimiä sanoja.

"Mikä sinun nimesi on?" Amelian tekisi mieli kirota itseään. Hän on keskellä merta vieraan olennon kanssa, ja hän kysyy ensimmäisenä tämän nimeä.

Olento tuntuu miettivän pitkään, aivan kuin sillä ei olisi laisinkaan nimeä, jonka Amelia voisi ymmärtää.

"Ihmisten keskuudessa Laine", olento vastaa, "sen nimen he antoivat minulle."

"Minä olen Amelia Grimm." Ei selityksiä. Ei rimpsullista selityksiä hänen asemastaan aatelisena. Sellaiset asiat tuskin kantautuvat syvyyksiin saakka. Samassa satumainen keveys täyttää Amelian, kun hän ymmärtää, että täällä hän on vain tyttö, joka osaa hengittää veden alla. Ei mitään muuta. Ei kuninkaan veljentytär. Ei joku, jonka tulisi mennä kolmen viikon päästä naimisiin. Voi Gjon. Voi isä. Antakaa anteeksi.