Kaikujen ranta

Luku 6: Virtaus

Merenväki kiertää Ameliaa kaikkialta. Merimiesten puheitten perusteella voisi kuvitella, että he kaikki näyttävät samalta, mutta lähempää tarkasteltuna merenväki on kuten ihmisetkin. Erilaisia neniä, leukaperiä ja kaikkialla leijuvia hiuksia. Luolaston hohto on tarttunut merenväkeenkin, on kuin heidän suomujen peittämä ihonsa loistaisi himmeää valoa.

Ameliaa ei pelota. Päin vastoin. Hänen olonsa on täydellisen levollinen. Itku helpotti oloa, sisin on tyyni. Laine pysyttelee hänen lähellään. Hetkeen kukaan ei sano mitään. Sitten Amelia erottaa korkeita, vinkaisumaisia ääniä. Osa niistä kohoaa niin korkealle, että Amelia tietää niiden katoavan hänen aistiensa ulottumattomiin. Merenväellä on oma kieli, täysin ihmisistä poikkeava tapa keskustella.

"Kuka minä olen?" Amelia kysyy, kun korkeat äänet lakkaavat ja suut pysyvät kiinni. "Olenko minä kuten te?"

Osa suista venyy sahalaitaiseen virnistykseen. Silloin Amelia värähtää ensimmäisen kerran. Tiedostus siitä, että hän on yksin petojen keskellä iskeytyy lujana vasten rintaa.

"Minä osaan hengittää veden alla. Paine ei tapa minua. Ja te... te sanoitte, että tämä on minun kotini."

Ja Amelia tietää kuuluvansa merelle. Meri on aina kuiskinut hänelle, tuntenut hänet paremmin kuin yksikään ihminen. Amelia ei tiedä, miksi kaikki maan päällä tuntuu niin vaikealta. Täällä luolan seinämiin heijastuvat valot tuntuvat luonnollisilta. Hän ymmärtää niitä pelkästään katsomalla niihin.

"Sinä olet meidän odottamamme vastaus."

Kaunis, syvä ääni. Amelia hätkähtää. Syvältä luolastosta ui tavattoman kaunis olento, jonka mustat hiukset leijuvat kuin merilevä. Nainen. Helmiäisenvaloiset silmät vailla pupilleja, kuin pienet lamput. Tavattoman kauniit, mutta hätkähdyttävät piirteet. Naisessa on jotakin etäisesti tuttua. Pelkkä hänen läsnäolonsa saa Amelian olon vaikeaksi. Kaikki naisessa huutaa syvää, muinaista tietoutta. Amelia tietää katselevansa olentoa, joka on vanhempi kuin hänen kotitalonsa ja sukunsa, vanhempi kuin yksikään ajatus, jota hän on koskaan ajatellut.

"Kuka te..." Amelia muistaa kuulleensa puheet meren kuningattaresta. Naisesta, joka kävelee joskus kahdella jalalla ihmisten keskuudessa ja viettelee miehiä syvyyksiin. Naisesta, joka on yhtä meren kanssa, hurja kuin myrsky, luja kuin laineet vasten rantakallioita. "Oletteko te... kuningatar?"

Heleä, ihmismäinen nauru pakenee naisesta.

"Te ihmiset pidätte siitä sanasta. En, minä en ole kuningatar. Minä olen ytimenvartija."

Sanassa on voimaa. Ameliaa vavisuttaa. Olento hänen edessään tuntuu yhtä ikuiselta kuin meri. Silti naisessa on jotakin tuttua, enemmän ihmismäistä kuin muissa heidän ympärillään. Amelia erottaa sivusilmällään, kuinka kaikki Lainetta lukuun ottamatta poistuvat hiljaa taka-alalle.

"Ydin", Amelia toistaa hiljaa. Jotakin tuttua, jotakin vierasta.

"Tule, minä näytän sinulle", nainen sanoo ja ojentaa kättään. Vasta silloin Amelia erottaa osan suomuista mustuneen. Hän ei tiedä, onko se merkki korkeasta iästä, haavasta vai onko se kenties luonnollista.

"Odottakaa", Amelia henkäisee, "mikä teidän nimenne on?"

Olento hymyilee.

"Sinä taidat pitää siitä, että voit ymmärtää ympäristöäsi, etkö niin?"

Sanat iskevät suoraan rintaan. Amelia hymähtää surumielisesti. Maailma on aina ollut hänelle vaikea, aivan kuin hänen aistinsa olisivat tehty toista varten. Siksi hän tarttuu kaikkeen tuttuun, jonka näkee. Siksi merenalainen maailma tuntuu enemmän muistolta kuin joltakin, joka täytyisi opetella alusta.