Kaikujen ranta

Epilogi: Kotona

Tänään merituuli on lempeä, kun Tristan laivoineen seilaa kohti King's Shorea. Vuosia vanha pelko löytää yhä tiensä sydämeen, kun satama lähestyy. Tristan on tottunut kiertämään kallioille, jäämään sinne, mistä hänen kulkuaan ei nähtäisi. Mutta nyt hän saa kulkea, miten tahtoo. Nyt hänen laivansa on liputon ja turvassa.

Kuninkaanlinna jää taa, hento vihlaus käväisee Tristanin rinnassa. On muistoja, joita ei voi koskaan paeta. Asioita, jotka olivat eläessään niin suuria, että ne kulkevat mukana koko loppuelämän. Tristan vilkuilee haavaa vasemmassa nimettömässään yhä vain harvemmin, mutta hän ei unohda, että se on siinä, hän ei unohda rakkautta, joka lämmitti häntä hänen kulkiessaan.

Meri on rauhallinen, se on ollut jo pitkään. Satamassa on tungosta, tutut naiset kiertelevät Tristania ja hänen miehistöään. Tristan hymyilee heille, nyökkää kenties, mutta jättää heidän viihdyttämisensä miestensä tehtäväksi. Tristan itse kulkee kohti rantaa, jonne kaikki meren kaiut johtavat. Kohti kartanoa, jossa Amelia asuu.

Amelialla on yllään tuttu vihreä leninki. Hiukset ovat tänään auki, hunajanvaaleat suortuvat juoksevat selkään asti. Ne ovat kasvaneet sitten viimenäkemän. Oliivinvihreisiin silmiin syttyy onnellinen palo, kun ne havaitsevat Tristanin. Amelia juoksee paljain jaloin rantahiekalla ja halaa Tristania. He rutistavat toisiaan kovasti. Amelia tuntuu haistavan tuttua meren hajua Tristanissa, ja Tristan puolestaan tuntee Ameliassa turvan. Hänen rakkain, ihanin ystävänsä, jonka vuodet ovat tuoneet hänen lähelleen. He eivät luopuisi toisistaan enää koskaan.

"Sinä näytät hyvinvoivalta", Tristan hymyilee Amelialle.

"Niin sinäkin. Ei uusia haavoja missään."

Tristan nauraa.

"Missä aviomiehesi on? Olette miltei aina yhdessä..."

Amelia hymyilee leveästi.

"Gjon on sisämaassa. Asebisnes kukoistaa, häntä tarvittiin paikkaamaan äkisti sairastunutta isäänsä."

"Entä sinun isäsi? Olet nykyään kuninkaan tytär, ajatella. Siinä on vähän sulattelemista."

"No, niin on ollut monessa muussakin asiassa", Amelia hymähtää. "Isä on pärjännyt hyvin. Kauan siinä kestikin saada neuvottelut loppuun. Louisin kuolemaa ei osannut kukaan odottaa, nämä vuodet ovat olleet... vaiheikkaita. Tiedäthän sinä. Mutta hän on pärjännyt hienosti. Korruption purkamisessa menee varmasti hänen koko loppuelämänsä, mutta hän on vannonut onnistuvansa vielä joskus."

Louisin muistiinpanot julkistettiin koko maailmalle. Merta vihannut mies sai paljon vihaa osakseen. Joskus Tristanista tuntuu, että hän on ainut, joka kantaa muistoa miehestä kuin lämmintä, kultaista aarretta.

Tristan kulkee rantahiekalla eteenpäin, kohti kahta kiveä. Evanna Grimm, Louis Grimm. He kaikki tiesivät, ettei Evanna tahtonut tulla haudatuksi isänsä sukunimellä. Kaikki tuntuu vieläkin liian suurelta ajateltavaksi. Tristan kumartuu haudoille, silittää Louisin omaa hellästi ja kertoo tälle mielessään kaikista niistä seikkailuista, jotka ovat häntä koskettaneet.

"Salvatore riehuu pohjoisrannikolla", Amelia huokaa. "Ydin ei ole pysyä rauhallisena sitten millään, kaikki tuollainen kuohuttaa sitä suunnattomasti. Saan tehdä kaksinkertaisen määrän töitä sen kanssa..."

"Kaduttaako sinua, että jätit sen miehen eloon?"

"Ei. En ole mikään jumala. Olen pelkkä tyttö, joka sai osakseen tehtävän."

Vastaus hymyilyttää Tristania. Vai että pelkkä tyttö. Ameliaa rohkeampaa ja vahvempaa ei olekaan. Tristan silittää Louisin hautaa vielä kerran ja nousee sitten ylös. Hän kahmaisee Amelian syleilyynsä, sylitysten he kävelevät pitkin rannanviertä.

"Salvatoresta puheen ollen, en ole nähnyt Maraa pitkään aikaan. Onko hän...?"

"Hän on elossa, mutta vetäytynyt. Hän viihtyy omiensa joukossa viimeiseen asti."

"Sinä taidat käydä siellä viikottain."

Amelia nyökkää.

"Kuulun kahteen maailmaan nyt."

Se tuntuu luonnolliselta. On kuin kaiken olisi aina kuulunut mennä juuri niin. Tristan pitää kiinni Ameliasta, tästä rohkeasta, hurjasta tytöstä, joka on kulkenut jo usean vuoden hänen kanssaan. Hänen rakas ystävänsä, ensimmäinen sellainen. He kastavat varpaansa mereen. Meri on rauhallinen tänään. Kun sulkee silmänsä, saattaa miltei kuulla sen laulavan.