Kaikujen ranta

Luku 10: Menneisyys

Evannan suonissa virtaa jääkylmä veri hänen katsoessaan, kuinka musta laiva lipuu väistämättä heitä kohti. Tykistö on valmiina, Gjon pitää asetta tiukasti kädessään, mutta mikään ei lämmitä Evannan sisällä vellovaa kylmää merta.

Gjon on lakannut toistelemasta hänen nimeään. Hän on jälleen jaloillaan. Kukaan muu kuin nuorukainen ei todistanut hänen putoavan polvilleen. Hyvä. Jo se on sietämätöntä hyväksyä.

"Kapteeni, me olemme varautuneet kohtaamiseen", kuuluu laivan perältä. "Mikä on ohjeesi?"

"Neuvottelu", Evanna sanoo niin kylmällä äänellä, ettei itsekään tunnista siitä itseään. "Ketään ei ammuta. Meidän varustelumme on heikompi kuin heidän."

"Oletteko varma?"

"Olen. Emme saa tehdä mitään hätiköityä. Yhtäkään tykkiä ei laukaista ilman minun lupaani, tai me uppoamme kaikki. Me emme ole vielä löytäneet neiti Grimmiä. Meillä ei ole varaa menettää yhtäkään henkeä."

"Selvä on, kapteeni."

Evanna vetää syvään henkeä. Tätä hän ei odottanut. Se ainut ihminen, ketä hänen ei pitänyt enää koskaan tavata, seisoisi pian hänen edessään pitkänä ja voimakkaana ja muistaisi kaiken, aivan kuten hänkin. Ei olisi epäilystäkään, että Salvatore Lavellan olisi unohtanut. Salaisuus, jonka tietävät vain he kaksi ja kuningas Louis. Kuningas siksi, että tämä arvasi, tämän täytyi tietää se jo ennen kuin palkkasi Evannan eturiviin. Salvatore on syy, miksi Evanna valvoo yönsä ja herää vavahdellen painajaisiin.

Gjon tulee lähemmäs, kun musta laiva on aivan heidän lähellään. Evanna erottaa Salvatoren jo kauaa. Mies näyttää tuskin päivääkään vanhemmalta, vaikka yli kymmenen vuotta on vierähtänyt. Vain pitkä, huulet ylittävä viilto on uusi. Kaikki muu on Evannalle kivuliaan tuttua. Pitkä, musta hiuspehko ja yksi ainut, tunteeton silmä.

Salvatore näkee Evannan heti. Evanna vetää syvään henkeä, jotta ei vajoaisi polvilleen ja antaisi ylen. Muistot elävät hänessä ilman lupaa, risteilevät kehossa ja kaihertavat. Laivat ovat vieretysten, tykit voisi vain laukaista. Sisimmässään Evanna tietää, että ruuti ei häntä auta, kun tämä mies seisoo hänen edessään. Välissä on kuilu, mutta ei liian syvä, ei niin ikuinen, ettei mies voisi ylittää sitä ja tulla hänen luokseen.

"Kuninkaan leikkikaluja, kas, kas", Salvatore sanoo hymyillen vinosti. Haava huulessa venyy. Evanna erottaa, että mies tunnistaa hänet, mutta ei tee asialle mitään. "Mikä teidät ajaa näille vesille?"

"Kapteeni... Me voimme vain..."

Evanna nostaa kätensä ylös. Ei. Kukaan ei aloita ampumista. He kuolisivat kaikki.

Salvatore alkaa nauraa katsellessaan heidän puolelleen. Evanna tietää, ettei mies pidä häntä minään. Ei täällä. Laivaston takki ja hattu päässään hän näyttää tytöltä, joka leikkii olevansa aikuinen ja tietävänsä, mitä tekee. Evanna vihaa sitä. Yli kymmenen vuotta hän on taistellut tiensä tähän kiiltelevään, hohtavaan maailmaan, josta mikään osa ei tuntunut kuuluvan hänelle. Kaikki oli pakollista, jotta hän sai turvan. Painajaiset eivät lähteneet, mutta hänellä oli katto päänsä päällä. Ja Amelia. Hänellä oli Amelia, kuninkaan veljentyttö, jonka kanssa hän ystävystyi tämän ollessa vielä kovin nuori. Viisi vuotta ikäeroa ei sattunut, sillä ikä ei ollut se, joka asetti heidät eri maailmoihin. Evanna tuli oloista, joista Amelialla ei ollut aavistustakaan.

Silti Evanna kiinnittyi Ameliaan kuin tämä olisi ainut puhdas ja kaunis asia maailmassa. Jo lapsena Amelia oli erilainen. Hänessä oli hehkua, jota muissa ei ollut. Myöhemmin Evanna oppi, miksi. Meren antama lapsi. Tietenkin asia oli juuri niin. Sen saattoi nähdä jo silloin, kun Amelia lapsena juoksi hänen perässään valkea helma hulmuten ja nauroi. Siihen pieneen ihmiseen Evanna keskitti kaiken, mitä on. Ja nyt hän seisoo täällä menneisyytensä ja varkaan kanssa. Miehen, joka vei hänen ensimmäiset vuotensa sekä mies, joka veisi hänen tulevaisuutensa, varastaisi hänen rakkaan Ameliansa pois hänen luotaan.