Kaikujen ranta

Luku 14: Meren lapsi

Alapuolella on vieraita muotoja. Kallioita, ikään kuin vedenalaisia asumuksia. Amelia näkee niissä jotakin etäisesti tuttua, vaikka mikään merenväen kodeissa ei muistuta suoraan mitään ihmisten maailmasta. Taas. Taas minä yritän yksinkertaistaa kaiken, mitä näen.

"Amelia." Kirkas, kupliva ääni. Amelia kääntyy, mekko pyörähtää raskaasti ympäri. Hän voisi yhtä hyvin vain riisuutua vaatteistaan, tulla samanlaiseksi kuin merenväki. Häpeilemättömäksi ja vapaaksi.

"Sinä löysit takaisin."

Laine ui lähemmäs valkeat hiukset ympärillä leijuen. Kaikki meren alla näyttää niin taianomaiselta. Kaiken tämän kauneuden ihmiset haluavat haaskata ja pilata.

"Meri ei selvästikään tahtonut minun tietävän vielä totuutta", Amelia hymähtää, "mutta nyt se halusi minut takaisin. Minusta tuntuu, että tällä kaikella on tarkoituksensa."

"Olet ymmärtänyt ytimen oikein. Juuri näin se toimii. Varsin mielivaltaisesti." Laine hymyilee leveästi, Amelia erottaa muutaman terävän hampaan huulten takaa. "Kerrohan, missä olit."

Laineen kasvoille lankeaa varjo, joka ei johdu vedestä.

"Yksi niistä laivoista, joiden luota putosit mereen, räjähti kappaleiksi. Tunsitko sen?"

Räjähti? Evanna on siellä! Ja Gjon! Ja Tristan... Laine näkee paniikin Amelian eleistä ja tarttuu tätä ranteesta.

"Ei hätää! Amelia, ei hätää. He ovat hengissä."

"Mistä tiedät? Minä aiheutan taas pelkkää harmia! Hyvä luoja, ei, en tahdo heille käyvän mitään..."

"He ovat kunnossa! Minä tietäisin, jos eivät olisi!"

"Miten sinä voit tietää!!"

"Veden liikkeistä! Ei hätää!"

"Minun ystäväni ja kihlattuni ovat siellä!"

"Tiedän, tiedän, ei hätää! He ovat hengissä. Rauhoitu. Minä tiedän kyllä. Mitään pahaa ei tapahtunut. Tule, mennään pois täältä."

"En voi jättää heitä!"

"Olet tehnyt niin jo! Anna heidän etsiä oma totuutensa. Sinä olet lähempänä omaasi kuin koskaan."

Amelian tekisi mieli itkeä. Veden alla hänen kyyneleensä sekoittuisivat vain veteen, hän voisi vapauttaa ne, mutta ne eivät tule, vaikka hän pinnistelee. Hänen oma totuutensa. Enää hän ei ole lainkaan yhtä varma sen kohtaamisesta. Se tuntuu olevan kaukana syvyyksissä hänen ulottumattomissaan.

"Minä vien sinut ytimenvartijan luo. Hän saa rauhassa kertoa sinulle, miksi meri on aina kutsunut sinua luokseen."

"Eikö hänellä todella ole nimeä? Ettekö te käytä sellaisia?" Taas Amelia huomaa yrittävänsä yksinkertaistaa kokemaansa.

"Meidän nimemme eivät käänny teidän kielellenne. Siksi, jos ihmiset tahtovat kutsua meitä, he keksivät meille omat nimet."

"Entä hän – ytimenvartija? Mitä nimeä hänestä käytetään?"

"Hän on vanhempi kuin kuninkaanlinna, vanhempi kuin sinun sukusi, niin vanha, että jos hänellä joskus oli nimi, se on jo kauan sitten painunut aaltoihin."

Amelia nyökkää. Ei yksinkertaistusta. Tämä maailma tulisi niellä sellaisenaan.

"Ihmiset kutsuvat häntä meren kuningattareksi, vaikka meillä ei ole kuningattaria tai kuninkaita, sellaiset tittelit ovat teidän ihmisten murhe. Ytimenvartija on sana, jota käyttävät vain ne, jotka tietävät, mistä puhuvat. Mutta on olemassa nimi, jota hänestä käytetään ihmisten keskuudessa. Katsos, hän on niin vanha ja voimakas, että joskus hän ottaa ihmisen muodon ja kävelee kahdella jalalla heidän keskuudessaan."