Kaikujen ranta

Luku 16: Häpeä

 "Ala nyt saatana soutaa!"

"Sinähän kiroilet kuin merimies!"

"Minä satun olemaan merenkävijä!"

Evanna yrittää potkaista Gjonia saappaalla, mutta nuori mies vain nauraa ja väistää taaksepäin. Vene keinahtaa uhkaavasti.

"Ei tätä helkkarin paattia ole luotu tällaisille vesille!"

"Mihin me tarkalleen ottaen olemme edes menossa, jos Amelia on syvyyksissä? Emme me häntä pinnalta löydä, saimme siihen varsin selkeän vahvistuksen, jos et ole sattunut unohtamaan!"

"Turpa kiinni, minä ajattelen."

"Oho!"

Evanna näyttää miehelle kieltä. Hänellä on kaikki oikeus olla lapsellinen. He ovat kaksi typerää, nuorta idioottia veneessä keskellä merta. Missään ei ole mitään mieltä, jos Evanna ei saa heittäytyä vaikeaksi juuri tällä sekunnilla.

On yksi paikka, josta Evanna saa vastauksia joka kerta sinne purjehtiessaan. Yksi kolkka maailmassa, jonne Evanna menee etsimään milloin itseään, milloin jotakuta muuta. On olemassa ranta, joka kuhisee milloin mitäkin merenkävijää. Kuninkaan laivalla sinne ei voi mennä. Omilla kasvoillaan Evanna pääsisi hengestään lainsuojattomien keskellä. Evanna on jo vuosia vuotanut tietoa rannan savuisesta kapakasta suoraan Louisille. Merirosvot eivät toistaiseksi ole osanneet epäillä mitään. Kapakassa kokoonnutaan edelleen joka yö.

"Kompassi", Evanna huokaisee. "Onko sinulla kompassia?"

"Taisi mennä laivan mukana."

"No voi herranjumala."

"Luotamme vastedes mahtavaan vaistoosi."

"Voitko olla kaksi sekuntia vinoilematta, niin en ehkä heitä sinua mereen?"

"Et sinä minua mereen heittäisi."

"Jaaha, katsotaanko? En minä sinua alun alkaenkaan tänne tarvinnut."

"Katsopas, kun minä ihan todella tahdon löytää morsiameni."

Evanna irvistää. Morsian. Hänen rakas, haaveileva Ameliansa tämän miehen morsiamena, valkeisiin puettuna. Evannaa kuvottaa. Ei Amelia ole mikään kotivaimo. Amelia ei ole ihminen, jota saisi sitoa mihinkään niin maalliseen.

"Tiedän, mitä ajattelet", Gjon huokaa.

"Et tiedä."

"Minä en ole sinun mielestäsi sopiva hänelle. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, kuka mielestäsi on hänelle sopiva? Sinä itsekö?"

Isku suoraan vasten kasvoja. Evanna ei sano mitään, hän tuijottaa Gjonia kuin mies olisi repinyt hänen rintansa auki ja kurkistanut suoraan hänen sisälleen. Gjonkin hätkähtää, aivan kuin hän ei olisi uskonut sanojensa iskevän suoraan sydämeen.

"A-anteeksi... En tarkoittanut..."

"Aivan sama. Anna olla." En halua sinun pahoittelujasi. Sinä et ymmärrä.

"En ihan tosi tiennyt, että sinä... sinä..."

"Minä mitä?"

"Kysyn viimeisen kerran – mikä Amelia on sinulle?"

Evannan luomien takana välähtää kauniita kuvia. Amelia hymyilemässä hänelle rannalla. Amelia ojentamassa hänelle löytämiään simpukankuoria. Amelia olemassa oma, hassu itsensä ja hymyilemässä kuin mikään maailman pahuus ei häntä koskettaisi.

"Hän on minun kaikkeni", Evanna sanoo kyllästyneenä toistamaan jotakin niin itsestäänselvää. "Minä rakastan häntä. Parasta ystävääni..."