Kaikujen ranta

Luku 13: Tähdet meren yllä

 "Räjäytit sitten tytön laivan", Tristan sanoo Salvatorelle katsellessaan kaukana savuavaa merta.

"Häpeällisille muistoille ei tule antaa sijaa. Niistä pitää päästää eroon."

"Sinullahan niitä riittää."

"Tahallasiko haastat riitaa? Tämä oli perheasia, tästä mikään ei kuulu sinulle vähääkään. Sinun sen sijaan kannattaisi keksiä selitys sille, miksi koit tarpeelliseksi mielistellä kuninkaan joukkoja. Mihin oikein pyrit? Tristan, minä pidän sinusta enkä mielelläni tahtoisi tappaa sinuakin."

"Pidät minusta? Oletkohan koskaan sanonut kenellekään noin? Tuskin edes naisillesi..."

Salvatoren ilme kertoo Tristanille, että nyt kannattaa harkita tarkoin, mitä päästää suustaan. Tristan kääntää katseensa takaisin savupilveen ja huomaa toivovansa, että nuoret selvisivät hengissä. Hänen sympatiansa on aina niiden puolella, jotka syntyvät vanhemmille, joiden ei kuulu olla vanhempia. Se tunne ei ole haalistunut yli kolmekymppisenäkään. Maailmassa on paljon lapsia, joille ei jäänyt muuta kuin kaipuu ja särky niveliin.

"No, ensinnäkin, me menetimme juuri aatelistytön takaisin merelle. Amelia lienee tällä hetkellä jossakin syvällä totuuden äärellä", Tristan huokaa. Nyt pitäisi olla varovainen. Salvatoren ei tarvitse tietää kaikkea sitä, mitä he keskustelivat Amelian kanssa.

"Olisitko todella vienyt sen tytön omilleen?"

"Olisin."

"Miksi katsot tarpeelliseksi tunnustaa sen minulle? Tiedät, että voisin tappaa sinut petturuudesta. Me emme veljeile kuninkaan porukan kanssa."

"Koska minä olen sanani mittainen mies."

"Ollaanpa sitä nyt hyveellisiä."

"Sinä tunnet minut kyllä."

Salvatore heilauttaa kättään Tristanin sanoille. Tristan ei ole koskaan voinut sietää valheita. Ei silloinkaan, kun ne pelastaisivat hänet tämän kaltaisista tilanteista. Tristan ei halua unohtaa itseään valheisiin. Vain yhden asian hän pitää vielä tältä maailmalta. Katse hivuttautuu arpeen vasemmassa nimettömässä.

"Kannattaako minun edes kysyä, miksi olisit palauttanut sen tytön kotiinsa?"

"Koska se tyttö ei ollut eläessään tehnyt mitään väärää."

"Siinäkö on koko totuus? Jalo ja ritarillinen Tristan?"

"Mehän puhuimme tästä tytöstä jo aiemmin. Sinä olisit halunnut hänestä lunnaita."

"Ja sekö keskustelu riittää?"

Salvatore tulee lähemmäs ja tarttuu Tristania kauluksesta. Tristan ei edes yritä puolustautua, hän antaa suuremman miehen retuuttaa itseään hetkisen. Se on vain hänen tapansa vinoilla takaisin.

"Mikä se tyttö oikein on, kun kuninkaan joukotkin oikein varta vasten häntä etsivät? Millainen tyttö jättäytyy aalloille eikä nousekaan pintaan? Tristan, minusta tuntuu, että tässä on kyse jostakin aivan muusta kuin tavanomaisesta aatelisneidosta."

"No, siinä suhteessa me olemme aivan yhtä pihalla. Minäkään en nimittäin tiedä, mikä tai kuka hän oikeasti on." Tristan ajattelee Maran sanoja. Maailma on liikkeessä. Seuraavaksi tapahtuisi paljon, ja kaikki tapahtuu, koska Amelia on vihdoin lähtenyt merelle. Tristan ei kuitenkaan uskalla sanoa Marasta saati Amelian omista sanoista. Ne eivät tarjoa varmuutta. Ne auttavat vain arvaamaan.

Salvatore sysää Tristanin kauemmas.

"Tyttö ei siis itsekään tiedä?"

"Hän tässä taitaa tietää kaikkein vähiten."