Kaikujen ranta

Luku 31: Viimeiset säkeet

Kylmä. On kauttaaltaan kylmä. Amelia pitelee Evannaa rintaansa vasten, Gjon ja Tristan hosuvat haavan ympärillä. Amelia tietää kaiken turhaksi, hän näkee Evannan harhailevasta, samentuvasta katseesta, ettei mitään ole enää tehtävissä.

"Kaikki on hyvin. Teit riittävästi. Olit aina tarpeeksi, muista se..." Amelia kuiskaa Evannalle, jonka käsi puristaa hänen omaansa kuin pitääkseen vielä kiinni mistä tahansa elävästä ja lämpimästä.

"Minä tiesin tämän hetken koittavan. Tämä oli... minun valintani."

"Sinun ei olisi tarvinnut mennä näin pitkälle..."

"Haluaisin vain uskotella itselleni, että kaikki ei ollut turhaa..."

Amelia ei ole varma, mistä Evanna puhuu, mutta hän pudistaa päätään. Sen hän on rakkaimmalle ystävälleen velkaa.

"Olet aina tehnyt kaikkesi. Etenkin minun eteeni. Olet paras ystävä, jota saattaa toivoa. Rakastan sinua."

"Minäkin... Amelia, minäkin sinua..."

Evannan epätoivoisesta äänensävystä Amelia tietää tämän tarkoittavan eri asiaa. Hän painaa lempeän suukon Evannan nenälle.

"Näin aina vain sinut. Ihan aina..."

"Minä arvostan sitä. Tulen aina arvostamaan."

"Sinä hehkut, Amelia. Mihin ikinä päädytkin, tiedän sinun tekevän sen meren vuoksi. Ja Gjon... missä Gjon on..."

"Tässä", mies nyyhkäisee Evannan toiselta puolelta. Gjonin kasvoilta ei erota, mistä kyyneleet alkavat ja mihin sade loppuu.

"Tee Amelia onnelliseksi. Sinä olet hyvä mies."

"Minä lupaan sen", Gjon sanoo ja painaa pään käsiinsä. "Ev... Ev, älä mene..."

"Sinä löydät vielä paikkasi", Evanna sanoo puristaen Amelian kättä kovempaa. "Minä uskon sinuun..."

Ääni alkaa heikentyä, Amelia puristaa kättä niin kovaa kuin kykenee. Evannan katse harhailee hetken, voimakas kouristus vavisuttaa kehoa. Sitten kaikki hiljenee. Evannan keho lakkaa taistelemasta vastaan, silmät lasittuvat. Amelia sulkee ne ja painaa hellän suudelman naisen otsalle.

"Sinä olet ikuisesti rakkain kaikista", hän kuiskaa hiljaa.

Gjon itkee vuolaasti, Amelian koko ruumista koskee.

"Ja minä aina vain haukuin häntä... me vain riitelimme..."

"Ssh, älä huoli, hän piti sinusta kyllä. Tiedän sen."

"Minä... minä en voi antaa itselleni anteeksi..."

"Ei hätää. Hän rakasti meitä. Katso minuun, me selviämme. Hän haluaisi meidän selviävän."

Tristan, jonka silmät punoittavat yhä, kahmaisee Gjonin ja Amelian kainaloonsa. Yhdessä he mahtuvat miehen syleiltäviksi, ja siihen he jäävät. Amelian omat kyyneleet eivät tule, mieli on liian turta, kaikki tapahtunut on liikaa ja hän liian pieni. Ja suurin olisi vasta edessä. Hetkessä Amelia ei piittaa siitä, myrskyääkö meri tai iskeekö Salvatore häntä uudelleen, hän tahtoo vain surra, surra yhdessä taivaan ja ystäviensä kanssa.

Miesten kyynelille ei ole tulla loppua. Kun ne vihdoin lakkaavat, myrsky on yltynyt. Kauppalaivan jäänteet ovat jääneet taa, Tristanin oma laiva on ajautunut kauemmas. Mies ei jaksa edes vilkaista sen suuntaan, hän taputtaa Ameliaa ja Gjonia olalle ja kohtaa Salvatoren yhdessä heidän kanssaan.

"No, joko sinä nyt suostut neuvottelemaan kanssani? Et varmasti tahdo enempää tällaisia ihmiskohtaloita harteillesi", Salvatore sanoo nyökäten Evannan ruumiiseen päin. Amelia ei tahdo enää edes katsoa. Evanna ei ole enää siellä.