Bahama Dreams And Nightmares || Joel Hokka

1.

Laitetaan vielä tähänkin muistutus, että tää on siis suoraan jatko-osa mun aiemmalle Erämaassa-kirjalle, joka kannattaa lukea ensin, koska muuten tää voi tuntua vähintään sekavalta.

----

Los Angelesin keskusta näytti upealta näin korkealta katseltuna. Vielä upeammalta ja paljon pelottavammalta se näytti, kun liukumatto lähti liikkelle, ja meidät erotti alapuolella avautuvasta 300 metrin pudotuksesta vain liukumäen muutamien senttien paksuinen, läpinäkyvä lasilattia. Liuku itsessään oli aika loiva ja kesti vain yhden välin U.S. Bank towerin 70. kerroksesta 69. kerrokseen, mutta se otti mahasta enemmän kuin mikään huvipuistolaite. Vaikka me oltiin puhuttu välttelevämme kaikkia turistikohteita, niin tää ekstreme-lasku oli vain ollut pakko tulla kokeilemaan. Aamun ensimmäisenä aukiolotuntina nähtävyys olikin vielä hiljainen.

Mäen laskettuamme me poistuttiin hissiin ja palattiin vuokra-autollemme, pienelle Seat Ibizalle, joka me oltiin pari tuntia aiemmin vuokrattu lentokentältä ja jolla meidän oli tarkoitus ajaa seuraavien parin viikon aikana Yhdysvaltojen poikki Floridan Jacksonvilleen. Sieltä me jatkettaisi lautalla takaisin Bahamalle, jossa Joelin talonvahdin työt venäläisen miljardöörin huvilalla taas jatkuisivat. Tällä hetkellä Oleg Peskov oli itse lomailemassa paikassa perheineen, ja me oltiin lähdetty siksi ajaksi road tripille USA:n puolelle.

En epäillyt hetkeäkään, etteikö Peskov olisi hankkinut omaisuuttaan rikollisilla keinoilla. Pääasia kuitenkin oli, että Joelin ei tarvinnut olla mukana missään epämääräisessä. Se vain huolehti huvilasta omistajan pitkien poissaolojen aikana. Peskov ilmeisesti pelkäsi paikallisten köyhempien ihmisten rikkovan paikkoja tai murtautuvan huvilalle, mikäli se seisoisi viikkokausia tyhjillään. Se maksoi Joelille ihan hyvää palkkaa talonvahdin hommasta. Mullakin oli säästössä isot rahat siitä, kun olin myynyt Tampereen asuntoni ja muunkin omaisuuteni toukokuussa, ja Bahamalle lähtiessä vielä autoni Sergeille, jolta oli oma hajonnut alta. Meillä ei Joelin kanssa ollut siis varsinaisesti taloudellisia ongelmia. Se oli suunnitellut viettävänsä ainakin pari vuotta Peskovin hommissa ja keräävänsä sinä aikana rahaa säästöön sen verran, että voisi sitten rauhassa miettiä seuraavia siirtojaan.

- Mä tiedän että meidän piti jatkaa heti tän jälkeen matkaa Losin ulkopuolelle, mutta mä haluaisin sittenkin käydä nopeesti yhdessä toisessakin paikassa, Joel sanoi istuttuaan ratin taakse.

- Ai jaa? Missä?

- Yhdellä kadulla vaan. Sinne ajaa vartin, Joel sanoi ja onnistui jotenkin näyttämään yhtä aikaa sekä surulliselta että innostuneelta.

- Okei, sopii mulle.

Joel laittoi puhelimen opastamaan reitin perille, ja käynnisti auton. Se ei puhunut matkan aikana sanaakaan, ja mua alkoi jo todella kiinnostaa mille mystiselle kadulle me oltiin menossa. Hetken päästä me saavuttiin Hollywood Hillsiin, jossa Google maps neuvoi vielä useat käännökset ja kadunvälit eteenpäin, kunnes me ilmeisesti oltiin perillä. Joel pysäytti auton kadun varteen, ja kääntyi katsomaan isoa, vaaleaa rakennusta aidatulla, hoidetun näköisellä piha-alueella.

- Tässä talossa me asuttiin vuosia sitten bändin kanssa kolme viikkoo, kun tultiin tänne tekemään uutta musiikkia yhdessä paikallisten kanssa. Deadzone ja muut, joilla piti saada homma jenkeissäkin hyvään alkuun. Niinku me sitten saatiinkin.

Se katseli tien vieressä kohoavaa taloa, ja näytti vajoavan niin syvälle johonkin ajatuksiin ja muistoihin, että mä en meinannut uskaltaa edes hengittää, etten häiritsevillä äänillä vetäisi sitä heti takaisin nykyhetkeen. Hetkeen, jossa sen musiikkiura oli ollut jo pitkään ohi, välit läheisiin menneet, se oli Suomessa ja varmaan kansainvälisestikin etsintäkuulutettuna kahdesta murhasta, joihin ei ollut syyllinen, ja joutunut pakenemaan uuden henkilöllisyyden turvin pysyvästi ulkomaille, ettei joutuisi syyttömänä vankilaan.

Joel hymyili itsekseen taloa katsellessaan. Sitten se laski katseensa, ja näytti yhtäkkiä niin surulliselta, että mulla nousi pala kurkkuun. Mä laskin käteni sen käsivarrelle. Me vaan oltiin siinä pitkään hiljaa.

Lopulta Joel käynnisti auton ja laittoi puhelimen ohjaamaan meidät kohti Route 66 -valtatietä, jota pitkin me ajettaisiin seuraavat päivät kohti itää.

Illalla me pysähdyttiin Needles-nimiseen pikkukaupunkiin Kalifornian ja Arizonan rajalle, ja yövyttiin halvassa motellissa. Joel oli pikku hiljaa piristynyt Los Angelesin jäädessä taakse, mutta epäilin että sillä tulisi Amerikassa kulkiessa vielä monesti eteen tuttuja paikkoja ja muistoja vanhasta elämästä. Ne oli kuitenkin ehtineet tehdä monta USA:n kiertuetta ennen sitä viimeistä, joka oli päättänyt kaiken.

Me makoiltiin ennen nukkumaan menoa sängyllä. Joel nojasi puolimakuulla toiseen käsivarteensa ja nosti mun paidan helmaa. Se halusi taas katsella ja seurailla sormellaan mun mahan poikki kulkevia punertavia arpia, jotka näytti siltä, kuin olisin ollut tappelussa karhun kanssa. Niin kuin olinkin. Joelin mielestä ne jäljet oli jollakin ihmeellisellä tavalla kauniit ja seksikkäät. Mäkin olin alkanut jo tottua niihin, mutta kauniita niistä ei mun silmissä saanut millään. Ne kuitenkin muistutti mua aina siitä, kuinka Joel oli jäänyt paikalle pelastamaan mun hengen välittämättä siitä, että sen tehdessään jäisi todennäköisesti kiinni poliisille. Onneksi niin ei ollut kuitenkaan käynyt.

Vaivuin mukavaan puoliuneen Joelin silitellessä mun mahaa. Sitten se kumartui vielä antamaan mulle hyvänyön pusun, tuli mun kylkeen makaamaan ja veti peiton meidän päälle.