I'll Be With You | N.H

Part 20

"Angela Edwards", kuulin nimeni sanottavan. Olimme isän kanssa lääkärissä. Lähdin kävelemään kohti röntgenhuonetta ja avasin oven. 

"Ota paitasi ja tukiliivi pois", hoitaja sanoi. Ei minulla kylläkään sitä liiviä ole, mutta ei kai se tuota kiinnosta. Kävelin pimeään huoneeseen, jossa minut laitettiin seisomaan levyn eteen. He ottivat kuvan edestä ja toisesta sivusta. 

"Noin, voit mennä odottamaan. Lääkäri tulee kutsumaan tuota pikaa", nainen sanoi ja menin takaisin isän luo odottamaan. Hänellä oli kassi, jossa kaikki kolme tukea olivat ja minulla oli vieressäni kepit. Ajattelin, että palautan nämä, kun en niitä enää tarvitse. Katsoin valkoisen seinän kelloa. Näytti puolta kymmentä. Siirsin katseeni lattialla leikkiviin lapsiin. Kaksi heistä oli jotain vuoden luokkaa ja yhdellä naisella oli todella pieni lapsi sylissään. Ajatella, että kohta minulla on tuollainen ihana pikkuinen veljenä tai siskona. Martinan pitäisi kohta puoliin tietää, onko sieltä tulossa tyttö vai poika. Ja Niallilla on kohta tuollainen kummipoikana. Paljon kyllä lapsia meidän joukkoon tulossa. Ajatukseni keskeytti isäni, joka tökkäsi käsivarttani. Nousimme ylös tuolilta ja menimme lääkärin huoneeseen. 

"Hei, mukava nähdä taas", mies lääkäri, muistaakseni Daniel, sanoi ja kätteli minua. Hän ojasi meidät istumaan tuoleille.

"Miten on parantuminen lähtenyt käyntiin?" hän kysyi. Miten niin käyntiin? 

"Käyntiin?" kysyin hieman hämmentyneenä.

"Niin. Kun kaikki kylkiluut murtuvat ja ne joudutaan kokoamaan uudelleen, on parantumisprosessi pitkä. Tosin sinun luut näyttivät hyviltä, vain pieniä halkeemia enää, joten voinen olettaa että kipua ei sinulla juuri ole?".

"No itseasiassa ei oo ollenkaan, jos kumartuu niin vähän viiltää, mut ei muuten. Siks jätinkin tuen ja kepit jo pois", sanoin. Lääkärin ilme oli hieman yllättynyt. 

"Selvä. No olisi hyvä pitää sitä, mutta, jos sinun on parempi olla, niin ole ilman. Mutta nyt katsotaan kylkeä. Tulehan tänne", hän sanoi nousten ylös ja kävelin perässä siihen ihmeellisen näköiselle sängylle makaamaan. Hän nosti paitaani ja katsoi kylkeäni.

"Punainen eli turvotusta sekä jälkiä tuesta. Ei mitään hälyyttävää, nämä häviävät ajan mittaan. Olet todella hyvin parantunut, normaalia nopeammin. Kirjotan sinulle paperin, jossa on uusi tarkastusaika ja koska asut Lontoossa, niin saat viedä tämän sinne mukanasi. Mutta ikävä kyllä, joudut vielä ottamaan palauttamasi tavarat mukaasi", lääkäri sanoi ja ojensi paperin ja tavarat minulle takaisin.  Nousin hieman alakuloisena ylös tuolista.

"Kiitos ja näkemiin", sanoimme isän kanssa ja lähdimme ulos sairaalasta. Kävelimme ulos liukuovista ja kohti autoa, jolla isän kanssa tänne tulimme. 

*Nathalien näkökulma*

Istuimme parhaillaan bussissa odottamassa Angelaa ja Thomasia. Keskustelimme Angelan huomisesta syntymäpäivästä, Niallin syntymäpäivästä, johon on kuusi päivää sekä arvuuttelimme saako Martina tyttö- vai poikavauvan. Bussin ovi aukesi ja sisään asteli tyttö keppien kanssa ja mies perässään. Luulin, että Angela palautti kepit jo. 

"Moi", Niall sanoi kävellen Angelan luo. Tyttö ojensi kepit Niallille, joka vei ne tavaran säilytystilaan. Angela tuli laukunsa kanssa istumaan viereeni. 

"No?" kysyin, kun kuulin turhautuneen huokaisun.

"No mun kylkiluis on enää vähän halkeemii, mut kuulemma tosi pitkä paranemisprosessi sen leikkauksen takii ja mun pitäs kuulemma edelleen käyttää noita tukijuttuja. En suostu, haluun elää normaalii elämää ilman mitää tyhmii tukii. Mä haastan sen Vanessan oikeuteen, jos vielä yksi oire tai asia tai takapakki tulee tän takia koko mun loppu elämän aikana. Aivan varmasti", Angela aloitti ja antoi kaiken tulla. Sen jälkeen hän kääntyi katsomaan Harryä, jolla vierähti kyynel poskelle. Angela nousi ylös ja meni halaamaan Harryä.