Vain kesäromanssi? (5sos fanfic, in Finnish)

Päivä kolme - Keskusteluja ja kuvauksia

Päivä kolme

Lauantai 6.6. Ajattelin häntä koko yön. Suloista hymyä ja vähän kiharoita hiuksia. Ja ei, en puhu Olavista. Puhun tai paremminkin kirjoitan Ashtonista. Pystyn vieläkin tuntemaan hänen jalkansa omiani vasten, kun istuin hänen sylissään. Ja käden, joka sulki omani ympärilleen, kun hän näytti, miten pidellä rumpukapulaa oikein. Välillä, kun suljin silmäni pystyin tuntemaan hänen hengityksensä niskassani. Olavi laittoi viestiä eilis iltana, en vastannut hänelle. Aina ennen innostuin ja sydämmeni alkoi lyödä tiheämmin, kun hän puhui minulle. Eilen ei. Ashtonilla on huono vaikutus minuun.

Tänään ei olisi kuin kaksi tuntia kielitunteja koululla ja sitten loppupäivä 'vapaata'. Vapaa lainausmerkeissä siksi, että meidän pitää mennä kielimatkaryhmämme kanssa katselemaan nähtävyyksiä ja museoita. Niinkuin minä niistä välittaäisin. Tuskin moni muukaan. Mutta myös paikallisen historian oppiminen kuuluu kielmatkaan. Yritän siis sinnitellä, sillä en voi kotiinkaan vielä lähteä. Enkä haluakaan. Tuntuu jotenkin oikealta olla täällä, kaukana kotoa, kaukana kaikesta.

Tänään Liz heitti minut koululle, sillä olin aika väsynyt ja vähän aikaero rasittunutkin vielä. Ja Anne-Sopihella ei kuitenkaan olisi lautaa, joten joutuisin kantamaan sitä koko päivän. Koululle saapuessani, oli uusia kielimatkalaisia odottamassa liideriään joka esittelisi heille paikkoja, niinkuin Joe esitteli meille. Monet pojat kääntyivät katsomaan minua, kun kävelin ohi. Yleensä yritän kiinnittää huomiota vielä enemmän, jos tiedän jonkun katsovan, mutta en tänään. Australia muuttaa minua jo nyt. Kun pääsin luokan ovelle, en nähnyt Anne-Sophieta missään. Jouduin istumaan harmikseni yksin, joten päätin vastata Olavin viestiin. Selitin hänelle jotain turhaa, mitä täällä on tapahatunut. En tiedä haluanko kertoa hänelle Ashtonista. Tai ainakaan vielä, jossain vaiheessa se on pakko. 

Tuttu haju pisti nenääni, kun selailin Facebookkiani. Nostin katseeni puhelimestani ja huomasin hajuhemmon istuneen viereeni. 

"Voinko mä kysyä sulta jotain?", hän sanoi.

Oh God, nyt se tulee. Nyökkäsin kuitenkin ja yritin hymyillä. Uskon sen näyttäneen ennemmin irvistykseltä.

"Miksi sä yrität esittää koko ajan? Sä olet kokoajan kuin kaunein ja paras ihminen maailmassa? Mutta sussakin on vikoja. Mä tiedän, että sussakain on pehmee puoli. Kannattaisko se näyttää vaan muillekkin?".

Okei, tota en osannut odottaa.

"Mun pehmeä puoli? Ja kun näytän kaikille mun pelkoni ja mun haaveeni ja mun heikon kohtani ni ne pystyy satutamaan mua. Jo mun 'kovan kuoren' satuttaminen sattuu. Mieti kuinka paljon sattuu, jos näytät ihmisille millanen sä olet, kun oot yksin ja haavoittuvainen". 

"Sä et ymmärrä. Jos ihminen on sun tosi ystävä tai oikeesti tarkotettu sun elämään, niin ei se satuta sua. Ja niille ihmisille sun täytyy näyttää sun oma itsesi. Ja me, tää ryhmä. Meidät on tarkotettu elämään sun kanssa tää kuukausi täällä, niin miks et voi näyttää meille sitä todellista puolta susta?"

"Joskus siihen tarvitaan enemmän, kuin muutama sana. Näätkö ton tytön tuolla?", kysyin ja osoitin yhtä meidän ryhmäläistä tyttöä, joka istui kauempana muista ja piirsi vihkoonsa jotain. Hajuhemmo nyökkäsi. 

"Mä ajattelen näin: se ei halua puhua meille, koska se istuu yksin tuolla ja on puhumatta. Jos se haluais puhua meille ja saada kavereita niin se nostais perseensä tosta penkistä. Mä en oo tullu tänne hankkimaan kavereita, joita mulla on suomessa tarpeeks. Mä tulin tänne, jotta mä pääsisin eroon mun porukoista. Okei? Mä istuin yksin, koska mä haluan olla yksin. Ja mä en näytä sulle millanen oikeesti oon, koska en halua että sä tiedät millanen oikeesti oon".