Vain kesäromanssi? (5sos fanfic, in Finnish)

Päivä kaksikymmentäkuusi - Truly, Madly, Crazy, Deeply

Päivä kaksikymmentäkuusi 

Maanantai 29.6.  Aurinko paistoi silmiini ja yritin puristaa niitä enemmän kiinni. Ashtonin hiljainen hengitys ja tuhina kuului korvani juuressa. Minulla oli loistava olo. Tuntui kuin poskeni hehkuivat, vaikka silmäni olivat edelleen kiinni, tunsin poskieni olevan mukavan lämpöiset. Puhelimen tärisi lattialla, se ei meinannut lopettaa ollenkaan. En jaksanut nousta minun ja Ashtonin lemmenpesästä kuunelemaan kenenkään nalkutusta, miksi en ole koulussa. Ei yksi päivä häpäise ketään, ei yksipäivä ole paha. Toisaalta se voisi olla Liz myös ja kysyä missä ihmeessä olen. Toivoin hartaasti Luken kertovan hänelle. Kyllä sitten kuka tahansa ymmärtäisi. Myös Liz, joka on ollut joskus teinityttö. 

Eilisillasta ei puhuta. Muutakuin tyttöjen juorukerhossa Anne-Sophien kanssa. Minulla ei ole muutakuin kaksi sanaa, jolla voisin kuvata yötä Ashtonin kanssa: uskomaton ja täydellinen. Ehkä se kertoo kaiken, mitä kukaan ikinä haluaakaan tietää. En voisi edes verrata Ashtonia Olaviin, mutta vertaan kuitenkin. Ashton on high class verrattuna Olaviin. Kaikkea, mitä tyttö voikaan pojalta toivoa. Kaikkea, mitä minä voin pojalta toivoa. 

Makasin silmät kiinni sängyllä Ashtonin käsien ympäröimänä ja olin kiitollinen kaikesta, mitä olin saanut näiden muutamien viikkojen aikana. Mitä kaikkea olinkaan saanut konkreettisesti ja mitä olin saanut oppia. Uusia asioita elämässä oppii koko ajan, mutta tämän ajan jakson aikana olin varmasti oppinut enemmän, mitä koko ikäni aikana. Kuinka kiitollinen olinkaan näille ihmisille täällä, ja joihin olin tutustunut. Sain elinikäisiä ystäviä ja ehkä jopa jotain muutakin elinikäistä. 

"Musta tuntuu, että olen nyt rakastunut. Kokonaan. Kuin hukkunut. Mitään paluuta ei ole enää", Ashton sanoi unisella äänellä. Hymyn kaarre hiipi huulilleni.

"Mäkin rakastan sua enemmän mitä eilen", vastasin ja käännyin häneen päin. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta suu leveässä virneessä. Annoin nopean suukon Ahtonin huulille ennenkuin painauduin aivan kiinni hänen rintaansa vasten. 

"Mä haluan viettää sun kanssa illan lumisateessa", Ashton sanoi yhtäkkiä. 

"Lumisateessa? Miksi ihmeessä?", kysyin kummastuneena. 

"No se on kuulemma romanttista. Itse en tiedä, en ole koskaan ollut lumisateessa", Ashton vastasi. 

"Et ikinä lumisateessa?".

"No missä mä olisin nähny lunta? Täällähän on kokoajan kesä", Ashton sanoi naurahtaen.

"Niin no totta", vastasin, vaikka olin edelleen vähän hämilläni.

Mietin lumisadetta. Minulle ei tullut mieleen kuin kylmyys ja kuinka aina lumisateessa talsimisen jälkeen ulkovaatteet olivat ihan märät. En koskaan ennen ajatellut lumisateen positiivisia puolia. Ensinnäkin se on todella kaunista ja tekee maan valkoiseksi. Jouluinen olo on aina, kun tunta tupruttaa ulkona. Pulkkamäki ja kuumakaakao ei voisi onnistua ilman lunta ja lumisadetta. Luistelu lumisateessa on ihanaa. Viileä lumi, joka pyryttää kasvoille, viilentää ihanasti. Ja mikä parhainta, lumesta ja jäästä tehdyt lyhdyt ovat kauniita. Lumisina päivinä lapsilla ja lapsena oli aina tekemistä. Kuinka monta tuntia vietimmekään Sofian kanssa 6- vuotiaina tehden lumiukkoja ja -enkeleitä mummin takapihalla. 

"Mitä mietit?", Ashton kysyi.

"Lumienkeleitä", vastasin hymyillen.

"Mitä on lumienkelit?". Naurahdin.

"Näytän joskus", sanoin.

"Eli pääsen suomeen joskus tavella?", Ashton sanoi innoissaan.

"Jos haluat", vastasin naurahtaen. Ashton ei tainnyt ymmärtää, että suomessa on oikeasti kylmä talvisiin, eikä australian kylmä eli 10 astetta lämmintä.