Killer

2.

Yoongi painoi kaasun pohjaan ja piti katseensa tiessä. Autossa oli kuoleman hiljaista. Yoongi oli käskenyt Jiminin istumaan takapenkille ja olemaan hiljaa, vaikka tuhansia kysymyksiä varmasti leijailikin nuoremman aivoissa. 

Suunnilleen puolessa välissä matkaa Yoongi oli pysähtynyt syrjäiselle bussipysäkille ja ottanut kyytiin mustiin vaatteisiin pukeutuneen parivaljakon. Hekin olivat pysyneet koko ajan hiljaa, olihan Yoongin ärtyneisyys käsin kosketeltavissa. 

Muutaman tuskaisan kymmenminuttisen jälkeen Yoongi pysäytti auton suoraan sanottuna keskelle ei mitään. Jimin oli odottanut matkan kestävän vain parikymmentä minuuttia, mutta lopulta autossa oltiinkin istuttu melkein tunti. 

Ilta oli vasta alussa, mutta musta taivas olisi voinut väittää toista. Syksy oli jo uhmakkaasti tullut, vaikka vastahan kesäkin oli alkanut. Jiministä oli alkanut tuntumaan, että maapallo pyöri nykyään nopeammin akselinsa ympäri, kuin ennen. Kaikkeen oli nykyään vähemmän aikaa ja päivätkin olivat loppua useasti kesken. 

Yoongi otti auton hanskalokerosta pienen revolverin ja otti muutaman patruunan taskuunsa. Blondi veti mustan hupparinsa hupun päähänsä ja nousi vasta sitten ulos. Matkanvarrelta mukaan tullut kaksikko nousi Yoongin perässä pois autosta vakavan näköisinä. 

Jimin ei ollut varma, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Yoongi oli hänelle varmasti vielä vihainen, eikä Jimin uskaltanut jättää paljoa arvauksen varaan, halusiko Yoongi hänet mukaansa vai ei. 

"Jimin? Kuka on Jimin?" toinen Jiminille tuntemattomista miehistä kysyi. Hän näki Yoongin viittovan pienellä kädenliikkeellä ikkunaansa päin, jolloin tuntemattomana pysynyt parivaljakko kääntyi katsomaan. Katsekontakti kolmikon välillä oli kiusallinen ja liian pitkä. Sen kuitenkin keskeytti lopulta Yoongi, joka tuli aivan Jiminin huomaamatta avaaman tämän oven. 

"Tuutko sä?" vanhempi kysyi ja katsoi suklaasilmillään suoraan nuoremman sieluun. Jimin oli hämillään ja hieman ehkä hidas eleissään, sillä ennen kuin hänen aivonsa oli ehtinyt lähettää ainuttakaan viestiä hänen kehonosilleen, Yoongi oli jo ehtinyt vetäistä hänet ulos autosta. Vetäisy ei ollut raivokas tai vihainen, ennemminkin pehmeä ja rauhallinen. Hän kertoi muutamalla sanalla paikan, minne he olisivat menossa ja keitä heillä olisi siellä vastassa, mutta eihän Jimin niistä oikein mitään ymmärtänyt, olihan hän vasta ummikko muiden seurassa. 

"Kannattaako-", toinen miehistä aloitti lauseensa, muttei ehtinyt päättää sitä ennen Yoongin tuimaa vilkaisua. 

"Ei enää sanaakaan. Nyt mentiin."

Yoongi lähti johdattamaan jonoa pienen metsäpläntin läpi vanhalle, hylätylle tehdasrakennukselle. Jimin asteli ripein askelin jonon toisena, kaksi Jiminille tuntemattomaksi jäänyttä kaveria tulivat Jiminin jälkeen. Astellessaan Yoongi latasi yhden patruunan patruunapesään ja sulki sen hiljaisesti. 

Pimeä metsä ei ollut Jiminin mieleen. Hän yritti takertua vanhemman hupparin selkämyksestä pienillä käsillään kiinni, mutta olikin liian kaukana ja mätkähti ihmeen hiljaisesti maahan. Hänen perässään tulevat miehet kävelivät yksin askelin hänen ohitseen, eikä Yoongikaan näyttänyt huomaavan hänen "katoamistaan". 

Jimin yritti nousta ylös, pääsikin, mutta hänen polveaan kirpaisi vietävästi. Hän käveli muutaman askeleen eteenpäin puiden välistä näkyvän kuunvalon kohdalle ja katsoi polveaan. Haava ei kai ollut kovin syvä, mutta pirun kipeä se oli. Kuunvalo näytti Jiminin revenneet farkut, ruhjeentuneen polven ja multaan sotkeuneet kätensä. 

Jimin pystyi elämään hyvin sen tiedon kanssa, että hänen polvensa oli auki, mutta pieni hätäännys alkoi hiipiä takavasemmalta Jiminin aatteisiin hänen tajutessaan olevan aivan yksin keskellä pimeää metsää. Yoongi ja kaksi muuta olivat vain jatkaneet matkaansa kaatuneesta kaverista huolimatta ja jättäneet mustahiuksisen oman onnensa nojaan.