Killer

27.

Lumi narskui kenkien alla, pakkanen oli turruttanut jo tunnon sormissa. Namjoonin tuttava oli saanut väärennetyn videon odotettua aikaisemmin valmiiksi, joten enää tarvitsi odottaa vain Yoongin seuraavaa oikeudenkäyntiä, joka olisi tänään myöhemmin iltapäivällä. 

Jimin oli herännyt aamulla jo aikaisin. Aktiivirannekkeen digitaalikello näytti 5:30 aamulla, eikä valoa tullut kuin katulampuista. Mustahiuksinen ei ollut saanut enää nukutuksi, ja oli päättänyt lähteä tappamaan aikaa ja helpottamaan stressiä jälleen hientäyteiseen aamulenkkiin. 

Tosin lenkistä ei tainnut kuitenkaan tulla niin hikinen, mitä Jimin oli aluksi kuvitellut. Pureva pakkanen oli ottanut pojasta otteen ja kohmettanut hänen sormet ja varpaat ensimmäisen kymmenen metrin aikana. Juokseminen oli hiljalleen hiipunut hölkäksi, lopulta kävelyksi. Jalat alkoivat kangistua, vaikka Jimin oli yrittänyt pukea mahdollisimman lämpimästi päälle. Edes kahta kilometriä hän ei pystynyt juoksemaan lenkillään, kun hänen täytyi kääntyä takaisin kotiin ja antaa pakkaselle periksi oman heikkoutensa vuoksi.

Jiminillä oli enää varmaan vajaa puoli kilometriä matkaa kotiin, kun hän tunsi olonsa heikentyeen huomattavasti. Hän oli jo eilisen päivän ehtoopuolella tuntenut olonsa hieman kuumeiseksi, mutta oli jättänyt tunteensa huomiotta ja taltuttanut illalla vaivaavan päänsäryn ibuprofeiinilla. Olo oli yöksi helpottanut, mutta levottomuus ja jatkuva lämpötilan vaihtelu peiton alla ja ilman peittoa oli pitänyt Jiminin aamu neljästä asti hereillä. 

Jimin oli myös tavallista hengästyneempi. Rinnasta puristi ja sydän jyskytti kuin maratoonin juosseella. Maisema oli vaarassa alkaa pyöriä, mahdollisuus kaatua hankeen nousi taivaisiin. Mustahiuksinen kuitenkin tiesi, että hänen täytyi päästä kotiin asti, hän ei vain voisi jäädä puolimatkaan aamulenkillään. Ei varsinkaan nyt, kun Yoongi kykki hänen takiansa vankilassa ja kello oli tulossa vasta kuusi toisen oikeuskäsittelypäivän aamuna. Kukaan ei liikkuisi vielä pariin tuntiin tällä alueella, eikä Jiminillä ollut tarpeeksi vaatetta selvitäkseen niin kauaa hangessa.

"Jimin? Jimin!" poika kuuli tutun äänen takaansa. Hän ei kärsinyt kääntyä, matka ei ollut enää pitkä, ja jos hän nyt kääntyisi, hän kaatuisi varmasti.

"Jimin.. Mitä sä täällä tähän aikaan teet?" hän kuuli saman äänen vierestään. Hän näki sivusilmällään Taehyungin kiiruhtaneen viereensä.

"Mäh.. olin lenkillä.." Jimin kertoi hengästyneenä. Hänen hapenottokykynsä oli heikentynyt, eikä hän pystynyt puhumaan hengittäessään normaalisti. 

"Hei hei hei!" Taehyung pelästyi nähdessään Jiminin heiluvan holtittomasti puolelta toiselle. Hän otti pojan käden otteeseensa ja piti ikätoveriaan pystyssä, jotta tämä ei kaatuisi keskelle autotietä tai vierisi piennarta pitkin ojaan. "Onko sulla inhalaattoria mukana? Sä kuulostat siltä että sulla ois vuosisadan astmakohtaus käynnissä. Sun hengitys vinkuu ihan helvekosti."

Jimin pudisti päätään ja yritti jatkaa matkaansa kompastellen omiin jalkoihinsa. Hänellä ei ollut astmaa, eikä heikentynyt olo ja vinkuva hengitys voinut johtua vasta hiljattain puhjeneesta, mutta tutkimattomaksi jääneestä, astmasta. 

"Mä oonh.. kohta kot.. kotonah.." Jimin änkytti hengästyneenä. 

"Ei. Ehei.. Sä tuut nyt mun mukaan, mä asun ihan tässä lähellä. Tuu, anna mä autan", Taehyung sanoi ja veti Jiminiä rauhallisesti mutta kiiresti mukanaan. 

Kun he pääsivät Taehyungin eteiseen, Jimin ei enää jaksanut pitää itseään kasassa. Hän romahti velttona lattialle ja ähki tuskissaan. 

"Hei, mikä sulla on? Onks sulla kuumetta?" Taehyung huolestui ja kokeili Jiminin otsaa toisen maatessa lattialla ja yritti saada Jiminiltä ylimääräisiä ulkovaatteita pois. "Mitä sä teit kipeenä pakkasessa? Ootko sä hullu?"

Taehyung vei potilaan olohuoneen sohvalle ja toi tälle heti lasillisen kylmää vettä. Samalla hän oli napannut keittiöstä mukaansa särkylääkkeen ja kuumemittarin, jotta saisi selville Jiminin tilan. Hän etsi vielä huoneen nurkassa sijaitsevasta säilytyspenkistä yhden viltin ja peitteli sillä Jiminin. 

"Mä.. En voi jäädä.. Mun on.. pakko mennä.." Jimin huokaili ja sai juuri ja juuri pidettyä silmänsä auki. 

"Sulla on 40 astetta kuumetta. Sä et todellakaan oo lähössä mihinkään. Nyt vaan nappi naamaan ja unta palloon, et sä muuten parane. Jos sun kuume ei laske tai olo ei helpota puoleen päivään mennessä, me lähetään sairaalaan."

"Mäh.. en voi.. Se tarvii mua.."

"Kuka? Susta on varmaan enemmän hyötyä sille elossa kun kuolleena. Sun vaan täytyy pysyä paikoillas ja juoda vettä", Taehyung ohjeisti ja ojensi Jiminille valkoisen pillerin ja vesilasin. 

"Yoongi. Me aiotaan saada... se Jinin kanssa.. vapautetuks.."

Taehyung ei nähtävästikään ilahtunut Jiminin sanoista ja katsoi Jiminiä tutulla 'et ole tosissas' -ilmeellä. Paljon ikätoverinsa valintoja hän kuluneiden vuosien aikana oli pystynyt ymmärtämään, kuten vaikka yläasteella järjestetyn maksullisen kessuringin koulun nurkan takana opettajilta ja muulta henkilökunnalta piilossa, mutta pirullisen tappaja-ex-poikaystävän vapauttaminen vankilasta meni hänellä jo yli ymmärryksen.

"Älä nyt helvetti hulluja puhu! Sä et todellakaan oo lähössä mihinkään oikeussaliin sun eksän takia, etkä varsinkaan tossa kunnossa! Kai sä tajuat, että Yoongi kuuluu vankilaan? Se maksaa siellä niitten ihmisten hengestä, joilta se on riistänyt elämän!"

"No sit mä kuulun sinne myös!" Jimin uhosi. Hän joutui pitämään pienen hengähdystauon lauseidensa välissä, ennen kuin pystyi jatkamaan: "Mä oon jopa auttanut sitä muutaman kerran."

Taehyungin leukaperät kiristyivät ja hänen ilmeensä muuttui huolestuneesta vihaiseksi. Kuinka Jimin oli pystynytkään niin pienessä ajassa pilaamaan elämänsä täysin. Ajoista ei oltu kaukana, kun Jimin vielä oli halunnut poliisiksi tai lääkäriksi, jotta saisi hyvät massit ja pääsisi jollakin tavalla auttamaan viattomia tai sairaita. Nyt hän oli valmis uhraamaan oman vapautensa epävakaan viha-rakkaussuhteen takia ja tehnyt vaikka mitä vakavampia laittomuuksia ennen sitä.

"Jimin.." Taehyung huokaisi. Hän lösähti sohvaa vastapäätä olevalle tuolille, jalat eivät tahtoneet enää kantaa shokkiuutisten jälkeen kunnolla. "Mitä sä oot menny tekemään?"

Jimin tunsi piston sydämessään. Taehyung oli ollut hänelle aina kuin veli, brother from another mother, mutta jokin oli kai napsahtanut ikätoverin aivoissa ja heittänyt mustahiuksisen elämän pää edellä alas kukkulalta.

"Mä soitan Jinin hakemaan mut mukaan", Jimin ähisi ja alkoi kaivamaan puhelintaan collegehousujensa taskusta, kuitenkaan löytämättä sitä. "Missä mun puhelin on?"

"Mulla. Sä et todellakaan soita sitä hakemaan sua. Sä pysyt täällä edelleen siihen asti, että sun kuume laskee", Taehyung kertoi kireänä.

"Anna mun laittaa sille ees viestiä, ettei se odota mua turhaan siellä.."

Jimin ei jaksanut uskoa Taehyungin äidillisyyteen. Nuorempana hän itse oli aina ollut se huolehtivaisempi osapuoli, ja joutunut karistamaan idioottimaiset ideat muutamaa kuukautta nuoremman pojan päästä pois. Tällä kertaa kuitenkin Jimin oli se, joka tarvitsi apua, vaikkei hän sitä itse olisikaan halunnut myöntää.

"Mä ilmotin sille jo. Sitä paitsi kello on vasta kuus aamulla. Ei kukaan täysjärkinen oo tähän aikaan vielä hereillä."

"No miks sä sit ite et oo nukkumassa?"

"Henkilökohtasta."

Jimin huomasi ikätoverinsa silmien alkavan kostua. Pian kyynel tippui Taehyungin vasemmasta silmästä, jättäen pienen kostean läntin hänen harmaaseen t-paitaansa. Taehyung pyyhkäisi nopealla liikkellä kyyneleen pois ja käänsi katseensa kattoon, jotta enempää kyyneleitä ei ehtisi kulkeutua kanavista ulos.

"Mä en halua puhua siitä just nyt", Taehyung sanoi samalla sekunnilla, kun Jimin oli ollut aikeissa kysyä ystävänsä hyvästä syystä kukkua hereillä aamukuudelta. Kuin nuorempi olisi lukenut hänen ajatuksensa ja vastannut jo ennen kun Jimin ehti avata suutaan.