Killer

19.

"Vittu sä olet paskanaama!" Jimin murahti heidän päästyään uurnan kanssa takaisin kotiin. Automatka oli ollut maailman hiljaisin, vain kireä ilmapiiri oli leijunut kaksikon ympärillä.

Jimin oli vihainen. Ei vain Yoongille, hän oli myös pettynyt Taehyungiin. Poika oli ennen ollut melkein yhtä herkkä kuin hän itse, ei pystynyt listimään kärpästäkään. Krematoriotyö oli kaikkea muuta, kuin ruskeahiuksisen luonteelle sopiva ammatti, mutta ilmeisesti siinä pääsi silloin tällöin myös purkamaan omia tunteitaan. Valmistaisi ainakin siihen aikaan, kun hänen omat vanhempansa kupsahtaisivat pois tästä maailmasta ja heidät vietäisiin puoliväkisin polttohautaukseen.

"Älä viitti. Mä tiedän, että sä et itekään ois halunnu jäädä murhan avustamisesta kiinni", Yoongi ärähti nuoremmalle vastaan ja yritti avata avaimillaan ison omakotitalon metallista porttia.

"No ehkä en oiskaan, mut eipähän sulla ois ollu mitään todisteita siitä et mä oon ollut mukana!" Jimin ärtyi entisestään. Hän ei kestänyt Yoongin ironiaa juuri nyt, hän oli liian väsynyt ja pettynyt elämänvalintoihinsa. "Ehkä ei ois ikinä pitäny tutustuu suhun, eihän pahoista pojista oo muutenkaan koskaan mitään muuta ku harmia", poika huokaisi rauhallisempana ja laski itkuisen katseensa maahan.

Jimin lähti laahustamaan hitain askelin kohti yläkerrassa sijaitsevaa huonettaan, missä saisi olla edes hetken rauhassa ja miettiä päivän tapahtumia. Huoneessa hän vaihtoi ylleen valkoisen pyjaman ja asettautui mukavasti peiton alle. Hän painoi päänsä syvälle tyynyyn ja antoi suolaisten kyyneleiden kastella punehtuneet poskensa.

Hento koputus kuului Jiminin huoneen ovelta. Äkkiä hän pyyhki kyyneleensä pyjamapaitansa hihaan ja piti neutraalin ilmeen kasvoillaan, hän oli jo valmis häätämään Yoongin pois häiritsemästä, mutta tulija ei suinkaan ollut blondipäinen, lyhyt mies.

"Teil ei oo vissiin kaikki hyvin?" Jin kysyi painettuaan perässään huoneen oven kiinni. "Sä voit puhua mulle, jos se auttaa. Mä oon ollut joskus melkein samassa tilanteessa."

Jimin nousi sänkynsä reunalle istumaan, Jin istahti hänen viereensä ja otti nuorikon kainaloonsa. Jimin ei pystynyt pitämään silmissään kirveleviä kyyneleitä sisällään, vaan päästi ne ulos Jinin silittäessä pojan kankaan peittämää selkää.

Hetken aikaa Jimin vain istui, nyyhkytti ja piti katseensa visusti lattiassa. Hän ei kyennyt puhumaan, sanat takertuivat kurkkuun ja ääni oli kadoksissa. Hän ei kuitenkaan pystynyt vuodattamaan kyyneleitään kauaa, kun tunsi kyynelkanaviensa olevan jo tyhjät. Huoneessa kuului enää vain pienet niiskaukset ja kankaan ja käden välisen kitkan kahina.

"Mä en tiedä mikä Yoongia vaivaa.. Mä en enää tunne sitä ollenkaa..", Jimin sai sanottua hieman sopertaen ja ääni säröillen. Polttavat kyyneleet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä. Miten hemmetissä niitäkin vielä riitti..?

"Miten se on sun mielestä muuttunu?" Jin kysyi silittäen yhä hellästi nuoremman selkää.

"No.. Alussa se oli niin ihana", nyt Jimin purskahti itkuun. "J-ja nyt se.. se on ihan hi-hirvee!"

Jimin itki vuolaasti ja painoi kasvonsa Jinin olkapäätä vasten. Vanhempi oli ollut tilanteessa useita kertoja, rohkaissut nuoria poikia jättämään Yoongin omaan arvoonsa ja etsimään itselleen parempaa.

Tällä kertaa hän ei halunnut ohjeistaa nuorta poikaa eroamaan ystävästään. Hän oli huomannut jo aikapäiviä sitten Yoongin todelliset tunteet Jiminiä kohtaan, vaikka mies kuinka olikin yrittänyt niitä muilta peitellä.

"Tiiäkkö.. mä oon aina sanonut kaikille, kuinka niitten pitäis vaan lähteä helvettiin täältä ja ettiä elämälleen uus suunta", Jin aloitti ja sai Jiminin kysyvän katseen itseensä. "Mut sä... Sä oot Yoongille jotain sellasta, mitä se ei itekkään haluu myöntää sun olevan. Se kaikki bluffi mitä se on mulle syöttänyt, on kaikki ihan selkeesti läpinäkyvää. Yoongi välittää susta, mut se on vaan niin kakara, ettei se osaa lopettaa pahan pojan rooliaan ja ilmasta oikeita tunteitaan sulle."

Jimin näytti hämmentyneeltä. Hän ei ymmärtänyt, mitä vanhempi juuri sanoi. Hän ei pystynyt prosessoimaan Jinin sanoja siihen tahtiin kun hän niitä kuuli, hänen aivokapasiteettinsa oli lopussa ja kävi muutenkin hitaalla.

"Ai.. Ai mitä?" Jimin sai kakistettua ulos. Yoongin teot eivät viitanneet eleelläkään siihen suuntaan, että Jimin olisi hänelle mukamas jollakin tavalla erityinen verrattuna muihin.

"Yoongi välittää susta, oikeesti, mut se on vaan paska näyttämään oikeita tunteitaan. Sille on jäänyt katkasija väärin päin päälle ja aattelee et se sais sut polvistumaan sen eteen kun se tappaa jonkun, viattoman tai ei.  Vähän samalla tavalla kun kissa tuo hiiren omistajalle, Yoongi tuo ihmisen sille, ketä se rakastaa."

"Mistä sä tiedät tän?"

"Mä oon tuntenu Yoongin vauvasta asti. Se on aina ollut omalaatunen, vanhempana se on vaan... no, tullut vielä enemmän omalastusemmaks. Se on aina halunnu erottuu joukosta, varsinki teininä. Sen angstivuodet oli jotain ihan hirveetä, se ei kuunnellu ees mua. Se teki mitä lystäs, joskus se jäi kiinni, joskus ei. Sit siitä vaan kasvo tollanen.. tappaja. Palkkamurhaaja."

Jinin sanat kuulostivat rajuilta nuoremman korvaan. Ne särähtivät inhottavasti, ja mahassa muljahti huono omatunto. Hän tuskin oli valmis kiduttamaan hyönteistäkään, mutta hänen poikaystävänsä oli joka tapauksessa sydämetön murhaaja, kulkija lain nurjalta puolelta.

"Mut Yoongi on sisimmässään hyvä. Se ei tarkota pahaa, vaikka se sanois sulle tosi ilkeesti. Se on vaan sen oma tapa välittää. Vähän ehkä kieroutunut tapa, mut tapa kumminki. Vaikka sä et pystyis antamaan sille anteeks, yritä ymmärtää sitä. Kato syvemmälle, niin sä opit mitä se ajaa takaa", Jin sanoi äidillisesti, lopetti Jiminin selän silittämisen ja kietoi kätensä nuorikon ympärille.

Lopulta vanhempi rikkoi pitkään jatkuneen halauksen ja pyyhkäisi peukalollaan Jiminin poskelle valahtaneen pisaran.

"Puhu sille. Tänään. Namjoon on yrittänyt tällä aikaa syöttää sille järkeä ja filosofisia ajatuksia. Mä voin melkein taata, ettei se räjähdä sulle enää, ainakaan tänään."

Jin hymyili lämmintä hymyään ja sai nuoremmankin suupielet kohoamaan aavistuksen verran. Jiminin olo oli selkeästi parempi, hän pystyisi muuttumaan ja ymmärtämään Yoongia paremmin. Heidän ei tarvitsisikaan lähteä kulkemaan eri teitä, he voisivat jatkaa sitä samaa, yhteistä polkua, mitä he olivat kulkeneet jo muutaman kuukauden ajan.

"Tuu, mennään alas."

Jin nousi sängyltä ja tarjosi avuliasta kättään Jiminille. Poika tarttui käteen ja Jin pystyi vetämään nuorikon jaloilleen. He astelivat portaat alas hiljaiseen olohuoneeseen, ja näkivät ensin Namjoonin kääntävän katseensa heihin. Vasta kun Yoongi huomasi Namjoonin katsovan taakseen, hän kääntyi nojatuolilla katsomaan kahta tulijaa. Edes kahtakymmentä sekuntia ei ehtinyt kulua, kun Yoongi riensi halaamaan poikaystäväänsä. 

Jin heilautti kättään merkiksi Namjoonille, että heidän olisi varmaankin aika lähteä. Nuori pari oli sovinnon äärellä, eikä Jinin ja Namjoonin läsnäolo tainnut olla enää tarpeellista, enemmänkin haitallista. Hiljaisin äänin he jättivät parivaljakon rauhaan ja lähtivät  takaisin omaan kotiinsa. 

"Anna anteeks.. Mä tiedän, et mä en ansaitse sitä, mut silti.." Yoongi pyysi puristaen nuorempaa tiukasti itseään vasten. Hän ei halunnut hellittää, hän ei halunnut menettää elämänsä rakkautta. 

"Sä saat anteeks.. Jos mäkin saan. Mä oon kans ollu ilkee sulle, anteeks", Jimin pahoitteli ja työnsi itsensä väkisin taaksepäin, jotta näkisi poikaystävänsä kasvot. 

"Tottakai sä saat! Sä et oo ees ollu ilkee, sä oot yrittäny puhua mulle järkeä, ja mä oon vaan ignoorannu kaiken. Mä oon se ilkee idiootti, kuka ei nää nenäänsä pidemmälle", Yoongi myönsi. Hän ei ollut ikinä elämässään, eikä varmaan edellisessäkään, pyytänyt anteeksi niin vilpittömästi, tai haukkunut itseään muiden edessä tehden itsestään syyllisen. "Park Jimin, mä taidan olla rakastunut suhun, ja mä pelkään sitä."