Killer

21.

Valkoinen lumi oli peittänyt vihertävän ruohon kokonaan. Naapuruston muissa taloissa näkyi jo ulkovaloja tummaa ympäristöä vasten, loputkin joulukoristeet oli selkeästi otettu esille viikon takana häämöttävän joulunajan vuoksi.

Yoongi tuhahti tyytymättömänä seisoskellessaan pohtivan näköisenä terassilla. Hänellä oli sytyttämätön käärö huultensa välissä, sytkäri oli hänen kädessään taskussa.

Lunta oli tullut silmämääräisesti melkein metrin, ja nyt se täytyi kolata autotallin oven edestä pois, jotta Jimin pääsisi viimehetken joululahjaostoksilleen keskustan uuteen kauppakeskukseen.

Yoongi huokaisi päättäväisesti, sytytti huulillaan lepäävän tupakan ja asteli lyhytvartisilla talvikengillään suoraan hankeen. Epämukava tunne valtasi hänet tyystin, kun lunta tulvi kenkien sisäpuolelle yhtenään. Miehellä ei silti ollut muita vaihtoehtoja, kuin kolata piha. Jos sitä ei nyt tekisi, ei sitä jaksaisi muullostenkaan enää tehdä, jonka seuraksena saisi sitten kuunnella sitä Jiminin jatkuvaa valitusta mikä ei loppuisi vielä aaton jälkeenkään.

Pienen tarpomisen jälkeen Yoongi löysi etsimänsä kolan talon seinustalta. Hänen sukkansa olivat ehtineet kastua jo läpimäriksi, sormet olivat umpijäässä ja pihaa ei oltu vielä edes aloitettu kolaamaan.

Jimin astui musta muovilaatikko käsissään terassille. Laatikko ei ollut kovin iso, mutta sen sisältä kuului epämääräistä kilinää.

Laatikko löysi väliaikaisen paikkansa terassilla tönöttävältä ulkopöydältä. Jimin avasi kannen, ja otti laatikosta esille ensimmäisen pitkän valoketjun. Hymy hänen kasvoillaan vain leveni, kun pitkiä valoketjuja löytyi vielä muutama lisää.

Hän haki autotallista rakennusmiehen tikkaat. Yoongi oli juuri ja juuri ehtinyt kolata enimmät lumet tallin oven edestä pois.

Jimin otti ensimmäisen valonauhan käteensä, kapusi tikkaille ja alkoi asettelemaan ketjua rännin ympärille. Aamu oli vielä tumma, joten valot valaisivat kauniisti pihaa.

Kun Jimin oli saanut ensimmäisen valonauhan paikalleen ja Yoongi oli saanut kolattua pihan puoleen väliin asti, heidän pihalleen astui komea, nuori postipoika paketti kädessään.

"Anteeks, asuuko täällä... Park.. Jimin?" poika kysyi silmäillen kädessään olevaa pakettia. Kun hän oli vielä kertaalleen tarkistanut osoitteen ja vastaanottajan nimen olevan oikein, hän nosti katseensa ja antoi sen kiertää kaksikon välillä.

"Joo, täällä", Jimin vastasi hämmästyneenä ja vilkaisi nopeasti Yoongia. Kysyvä ilme kasvoillaan hän laskeutui työmiehentikkailta alas ja asteli nuoren postinkantajan luo. 

"Sulle oli tullut paketti. Lähettäjän tietoja ei ollut. Mä tarttisin sun allekirjoituksen tähän", poika selvensi, ja näytti kuulakärkikynällä rahtikirjeessä allekirjoitukselle tarkoitettua viivaa. 

"Sä oot kauheen nuori, mistä me voidaan olla varmoja, ettet sä oo pelkästään joku skämmi?" Yoongi huomautti nojaten kolaansa hieman kauempana. 

"Koska mulla on virkapuku päällä?" Jungkook vastasi itsestäänselvästi, mutta nosti kuitenkin intonaatiota loppua kohden saaden lauseesta kysyvän. Hän tiesi olevansa nuori, mutta hän ei kuvitellut näyttävänsä liian nuorelta lihaksiensa takia. Toisaalta, eihän lihakset nyt mihinkään paksun talvitakin alta näkyisi, vaikka niitä olisi enemmänkin.

"Älä välitä siitä, se on aina tollanen", Jimin naurahti jättäen vanhemman tyystin omaan arvoonsa. Hän otti kynän ja raapusti kaarevasti oman puumerkkinsä lappuseen, ja antoi sitten kynän postipojalle takaisin. "Minkä ikänen sä muuten oot? Sä oikeesti näytät tosi nuorelta.."

"Mä oon 18. Itseasiassa just pari kuukautta sitten täytin."

"Opiskeletko sä vai miks sä käyt töissä? Nythän pitäis olla kohta jo joululoma."

"Mä asun yksin. Mun vanhemmat kuoli ihan pari vuotta sitten ja mä joudun nyt asumaan yksin", poika sanoi hieman vaikeana. Hänen katseensa oli nyt kohdistunut lumen peittämään maahan, ilmeisesti asia ei ollut mikään kovin ihanteellinen puheenaihe. 

"Anteeks, mä en ois saanu kysyy sitä. Mä oon tosi pahoillani!" Jimin pahoitteli heti. Hän pelästyi hieman kuullessaan pojan surullisen elämänkäänteen, ja katui heti kysymäänsä.

"Ei se mitään, et sä ois voinu tietää."

"Mikä sun nimi muuten on? Mä en huomannu ees kysyny sitä."

"Jungkook. Jeon Jungkook."

"Jos sulla ei oo mitään suunnitelmia jouluksi, haluisitko sä tulla meille? Meille on tulossa kyllä muitakin, jos sä vaan haluat tulla."

Jungkookiksi esittäytynyt nuorukainen nosti katseensa paljon iloisempana vanhempaa kohden. Hänen silmänsä suorastaan tuikkivat, hymy levisi koko naaman leveydelle. Siitä oli varmasti aikaa, kun hän oli saanut kutsun jonnekin, kahden vuoden takainen onnettomuus oli pitänyt hänet ensin melkein puoli vuotta sairaalassa, sen jälkeen enkeleiksi muuttuneiden vanhempien muistotilaisuudet ja kaikki muu sellainen hässäkkä, ja kun se oli ohi, hänen oli aloitettava työt jotta saisi elätettyä itsensä. Suremiseenkin oli mennyt oma aikansa, kaikki muu oli oikeastaan tapahtunut ikään kuin siinä ohella. 

Pojan katse kuitenkin vaihtui nopeasti takaisin surumieliseen. "Mut.. enhän mä vaan oo vaivaks? Oon ihan ulkopuolinen ja kaikkee, varmaan nuorinki.." hänen äänensä hävisi mutinaksi loppua kohden. 

"Et tietenkään ole! Sitä paitsi, ei joulua kuulu viettää yksin. Ja vaikka sä nyt satut olemaan kaikista nuori, niin ei sua sen takia ainakaan ulkopuolelle jätetä. Eikä meille tuu ees paljon porukkaa, neljä meidän hyvää tuttua ja ystävää vaan, et sä ole vaivaksi", Jimin rohkaisi ja laski kätensä pojan olkapäälle veljellisesti. 

Jimin otti puhelimensa esille ja antoi sen nuoremmalle pyytäen tätä kirjoittamaan numeronsa luetteloon. Kun hän sai puhelimensa takaisin, hän kirjoitti lyhyen viestin: 'Jouluaattona 24.12. klo 14.00', ja lähetti sen juuri saamaansa numeroon. "Osoitteenhan sä jo tiedätkin", Jimin naurahti vielä loppuun. 

"Kiitos. Oli kiva tutustua tälleen pikasesti, mun on nyt pakko mennä jatkamaan töitä. Mä tuun aattona tänne. Kiitos vielä, ihan tosi. Sä ehkä pelastit mun koko vuoden", Jungkook kiitti vilpittömästi ja kumarsi 30 astetta kohteliaasti. Kiitoksia tuli sen verran tiuhaan tahtiin nuoremman suusta, että Jiminiä alkoi kohta jo kuumottaa, ei häntä tarvinnut ylistää kuitenkaan millekään ylemmälle tasolle. 

"Älä nyt, sä oot tästä lähin aina tervetullut."

Jimin hymyili ja heilutti kättään kadun puolelle astelevalle nuorukaiselle. Hänelle tuli hyvä tunne, hän oli kerrankin tehnyt jotakin muiden hyväksi, eikä vain itseään varten. 

Jimin asteli takaisin terassille ja otti laatikosta uuden valonauhan käteensä. 

"Miks sä kutsuit sen meille? Ihan ku tuntisit sen hyvinki", Yoongi kysyi mustasukkaiseen sävyyn. Mustahiuksinen ei ollut puhunut hänelle mitään mistään jouluateriasta, eikä ollut edes kysynyt hänen mielipidettään tuntemattoman nuorukaisen kutsumisesta. 

"Ei kenenkään kuulu viettää joulua yksin. Se on perhejuhla. Meillä kenelläkään ei oo sellasta perhettä, kenen kanssa ois kiva viettää joulua, joten vietetään yhessä", Jimin selitti ja kiinnitti valoja ränniin. 

"Meillä? Tarkotat kai sua ja mua, koska me vietetään joulu kahestaan."

"Ei, vaan meen lisäks tänne tulee Jungkook, Taehyung, Jin, Namjoon ja... Hoseok? Eiks se ollu se joku sun assari kaveri tai joku?"

"Se on asianajaja, ja ei, se ei oo mun hyvä kaveri. Mä sanoisin ennemmin yhteistyökumppani", Yoongi piti tauon puheessaan. Hän oli jättänyt kolan tekemäänsä kinokseen ja kävellyt Jiminin tikkaiden vierelle. "Jimin, miks sä et kysy eka multa, ennen kun kutsut tuvan täyteen väkeä..? Ja vielä sellasia ihmisiä, keistä mä tunnen nippa nappa kolme."

Jimin laskeutui tikkailta alas suoraan Yoongin eteen. Hän asetti kätensä lepäämään vanhemman rinnuksille ja katsoi tätä suoraan silmiin. 

"Mä rakastan sua, ja mä tiedän, että sä rakastat myös mua. Ja sen takia sä et estäis mua", Jimin huomautti ja painoi suudelman vanhemman huulille. "Tuu, mennään sisälle. Täällä on kylmä."