AVA WHILEY | kelmit fanfic

25

Ensimmäinen asia, jonka Ava teki herättyään, oli aivastaminen. Hiljalleen hän alkoi hahmottaa huoneen valkeaa kattoa, joka onneksi lopetti pyörimisen vähän ajan päästä, ja selkeni vähemmän sekavaksi, säännölliseksi vaaleaksi maalattujen lautojen rivistöksi. Hän oli sohvalla, ilmeisesti olohuoneessa. Lukuisista viherkasveista päätellen Olivia oli saanut vaikuttaa sisustukseen, tai sitten villitys kulki suvussa.
Avan ajatusten kulku tuntui hitaalta, tahmealta. Hengittäminenkin oli tavallista raskaampaa. Vasenta kättä kiersi side, mutta käsivartta, joka ei oikein liikkunut kunnolla sekä kammottavan flunssaista oloa lukuun ottamatta hän uskoi olevansa kunnossa. Hän yskäisi uudestaan selvittääkseen kurkkunsa, ja alkoi sitten katsella tarkemmin ympärilleen.
Huone oli melko vaalea, ja siellä oli takka. Ava nousi istumaan, ja työnsi tummanvihreän viltin syrjään.

"Varo vähän, astut pian päälleni", tuttu ääni valitti.

Ava naurahti pienesti. Sirius esitti kyllä hyvin nukkuvaa, silmät kiinni lattialle asetetulla patjalla, mutta ei hämännyt häntä - Ava oli täysin varma, että oli kuullut Siriuksen äänen, selvempänä kuin jos tämä olisi puhunut unissaan.

"Älä esitä", Ava tokaisi hymyillen ääni hiukan karheana.

Sirius teeskenteli, ettei ollut kuullut mitään, mutta virnistys, jota tämä ei pystynyt pidättämään, viimeistään paljasti totuuden.

Ava alkoi kyllästyä teeskentelyyn, vaikka se olikin melko huvittavaa, ja hetken mielijohteesta kiskaisi Siriusta hiuksista.

"Hei! Tuo sattui!" Sirius huudahti. "Tee noin vielä kerran, niin leikkaan hiukseni lyhyiksi!"
Ava kuitenkin tiesi, ettei Sirius ikinä, mistään hinnasta, suostuisi siihen. Hän muisti Remuksen kertomuksen siitä, kun Peter oli erehtynyt ehdottamaan Siriukselle, että tämä voisi leikata sentin tai pari hiuksistaan. Tämä oli ollut lievästi sanottuna kauhistunut.

"Voi pikku raukkaa", Ava naljaisi, ja istui lattialle Siriuksen viereen alkaen silittää tämän otsaa vitsikkäänä eleenä. Äkkiä hän veti kätensä pois. "Sinulla on kuumetta. Paljon. Ja ei, älä ala vetämään mitään 'oi-olenko-sinun-mielestäsi-kuuma?' -show'ta, onko selvä?"
Sillä hetkellä Ava kirosi mielessään Siriuksen ylpeyttä. Hän muisti, miten Sirius oli antanut takkinsa Avalle, kehtaamatta myöntää, että olisi tarvinnut sitä itsekin.

Sirius naurahti väsyneen kuuloisena.

"Enhän minä sellaista show'ta laittaisi pystyyn, mitä oikein kuvittelet?" tämä hymähti sarkastiseen sävyyn, mutta jännittyi sitten äkkiä, kuin tajuten jotain. "Muilla ei ole mitään tietoa siitä, missä olemme. He voimme luulla, että olemme kuolleet. Minerva McGarmiwan nimeen, he voivat luulla, että olemme kuolleet!"

"Voit aina puhua Sarvihaaran kanssa peilienne kautta", Ava ehdotti yrittäen hiukan rauhoitella. Liian myöhään. Sirius oli jo ponnahtanut vauhdilla seisomaan. Tämä ei ilmeisesti muistanut loukkaantunutta jalkaansa, ja romahti nopeasti takaisin laskettuaan sille liikaa painoa.

"Ja minä kun luulin, että olin meistä pahemmin loukkaantunut - tai siis, pyörryinkin yhdessä kohtaa", Ava mutisi päätään pudistellen.

Sirius ei ollut huomaavinaankaan, vaan otti peilinsä esiin, lausui sille selkeästi Jamesin nimen ja odotti, että James vastaisi.

Hän ei halua myöntää, että on loukkaantunut, Ava tajusi. Hän ei halua näyttää heikolta, ei edes nyt, vaikka vain minä näkisin sen.

Iloisesta huudosta, joka oli kuitenkin sen verran vaimea, ettei se voinut kuulua samasta huoneesta, Ava päätteli, että Sirius oli saanut Jamesiin yhteyden, ja kumartui hiukan lähemmäs, jotta näkisi peilin.

"Te olette elossa!" James huusi.

"Niin olemme! Et sinä meistä noin helpolla pääse", Sirius huusi samalla mitalla, vaikka tämän ääni kuulostikin karhealta - Ava ei varmasti ollut ainoa, jonka ongelmana oli kurkkukipu.