AVA WHILEY | kelmit fanfic

38

"Löysin vaaleanpunakantisen vihon. Merkinnöistä päätellen on aika selvä juttu, että se kuului tai kuuluu Elisabeth Whileylle. Meidän... äidillemme."

Sanat kuulostivat Avan omissakin korvissa kimeältä piipitykseltä. Vanhemmista puhuminen oli totta vieköön inhottavaa. Etenkin, kun kyseiset vanhemmat olivat hänen kohdallaan puhdasveristen ylivaltaan uskovia, harvinaisen etovia paskiaisia.
Gabrielin kirkkaanharmaiden silmien kylmä katse tiivistyi läpitunkevaksi. Ei hänkään pitänyt Elisabeth ja Jake Whileystä. Sitä seikkaa Ava ei tosin ihmetellyt varsinkaan tahdontaivutusjuoman ja muiden kyseenalaisten keinojen käytön takia, jos vanhempien uskomukset sekä persoonallisuus eivät yksin syyksi kelvanneet.

"Joten?" Gabrielin ääni oli yhtä kireän hermostunut kuin hänen olemuksensakin.

"Älä ole typerä. Sinä olet kuolonsyöjä. Vielä pahempaakin, eli Koillislinjan kuolonsyöjä. Sinä saat tästä enemmän irti kuin minä ja lammaslaumani yhteensä."

Ava tyrkkäsi vihon isoveljelleen nopealla ja terävällä liikkeellä, kuin vihko olisi suloisesta ulkomuodostaan huolimatta polttanut hänen kättään.
Gabriel kaikessa synkkyydessään sulautui ylle kaartuvaan tukahduttavan tummaan taivaankanteen, jolle oli alkanut kerääntyä pilviä. Avan isoveli oli kuin kävelevä ja puhuva myrskyn merkki, johon kaikki negatiivinen oli kiteytynyt. Kaikki viha, pelko, suru.
Gabriel nyökkäsi vakavana ottaessaan vihon vastaan. Ruusuisten kansien takana pullisteli enemmän salaisuuksia kuin olisi kukaan ulkoapäin uskonut, mutta Gabriel jos joku ymmärsi noiden tappavien salaisuuksien arvon.

"Sinähän olet tavannut Shawn Springflowerin?"

Tätä kysymystä Ava ei ollut odottanut. Hän pohti, mitä Gabrielin päässä liikkui.

"Niin. Olen tavannut Shawnin."

"Tarvitsen hänen apuaan. Tämä on tärkeää. Missä Springflower asuu?"

Ava nielaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Vasta äsken Gabriel oli näyttänyt synkkyyden perikuvalta. No, nyt tämä näytti säikähtäneeltä eläimeltä.

Kun vastausta ei tullut, Gabriel huokaisi periksi antamisen merkiksi. Vainoharhainen ympärille vilkuileminen ei lakannut, mutta Ava toivoi saavansa vastauksia.

"Tämä vihko on suojattu jäljitystaialla", Gabriel aloitti. "Tiedän sen, sillä Koillislinja käyttää tällaisia jäljittämään vihollisiaan. Äit- Elisabeth todennäköisesti sujautti tämän sinun laukkuusi. Hän olettaa, että tajuat tämän arvon ja alat kuljettaa tätä mukanasi. Niin hän saisi tietoonsa, jos lähestyt Koillislinjan hallussa olevaa rakennusta -- olisit vaikka tulossa suorittamaan jotain pelastusoperaatiota ystäviesi kanssa. Shawniin oli langetettu useita jäljitystaikoja. Minun täytyy saada tietää, miten hän mursi taiat. Sen pitäisi olla mahdottomuus."

Lopputalven ilmastoon epäsopiva, viileä puhuri pyyhkäisi kentän yli. Ava pudisteli päätään. Hän oli melkein astunut ansaan. Tietenkin. Vihko oli löytynyt liian helposti, kuin joku olisi halunnut hänen löytävän sen. Jäljitystaika oli vetänyt häntä puoleensa, toiminut juuri niin kuin sen piti.

"Ymmärrän."

Sana tuli kuiskauksenomaisesti. Sillä tavalla, jolla sanat lausutaan, kun ollaan yöaikaan varkaissa keksipurkilla kylässä kaverin luona. Ava raapusti paperilapulle Shawnin osoitteen.

"Tässä. Oliko muuta, mitä minun olisi hyvä tietää?"

Gabriel hymyili silmänräpäyksen ajan erittäin nolostunutta hymyä.

"Anna tämä Sophielle. Sano, että hän voi avata sen huomenna."

Ava virnisti heikosti ottaessaan vastaan painavan kirjekuoren. Olisipa tilanne ollut vähän kevyempi, eikä salattujen tietojen vaihtamista, joka sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin. Silloin hän olisi voinut kiusata Gabrielia ja räkättää kuin miljoona räkättirastasta.