AVA WHILEY | kelmit fanfic

33

"Voisin syödä vaikka norsun", James julisti kaatuessaan selälleen lumeen. Marlene seurasi esimerkkiä, eikä Avakaan voinut olla hypähtämättä hankeen selkä edellä. Päivä oli ollut pitkä ja rankka, vaikka toiminnasta ei ollut ollutkaan pulaa.

"Minusta ei taida tulla auroria", Remus huokaisi, ja kaatui muiden ryhmäläistensä viereen. "Tuo oli silkkaa kidutusta, eikä se riikinkukon näköinen orjapiiskuri auttanut asiaa."

"Minusta tämä oli hyvää harjoitusta Auroriakatemiaa varten", Marlene pohti. "Siis jos oletetaan, että ylipäätään pääsen sinne."

"Minä taas en oikeastaan tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni", Ava tunnusti. "Olen aina halunnut olla laulaja, mutta erityisesti näinä aikoina se on vähän epävarma työ. Enkä ole sitä paitsi edes varma, olisiko minusta siihen."

Silmänurkastaan hän näki, miten James kohotti kulmiaan. "Mitä oikein on tapahtunut? Kupariturkki Whiley ei ole varma itsestään?"

Ava naurahti lempinimen ja sukunimen yhdistelmälle, ja teki nyökkäystä muistuttavan eleen - oli hankalaa nyökätä kunnolla, kun makasi selällään lumihangessa.

"Minähän sanoin, etteivät he pärjää, vaikka Kuutamo tekisi parhaansa! Nyt he sitten ovat kuolleet", Siriuksen liioitellun murheellinen ääni kajautti jostain vähän kauempaa, oletettavasti Lilylle.

"Siinä meillä on vuosisadan ylinäyttelijä", Ava tyrskähti, ja Marlene hänen vieressään totesi naurunsa seasta ajatelleensa samaa.

"Hiljaa nyt, ruumiit eivät puhu", paikalle tullut Lily komensi Marlenea sekä myös nauruun purskahtanutta Jamesia.

"Hän tekee teistä pian oikeasti kuolleita, jos ette lopeta", Remus huomautti.

Lily oli arvatenkin vahvistamassa Remuksen aavistukset oikeiksi, mutta pysähtyi sitten.

"Ei ole todellista", Lily puuskahti. "Ava, minä saatoin jättää laukkuni sinun huoneeseesi."

"Mennään hakemaan se", Ava ei epäröinyt vaan ponnahti ylös.

***

Ovi lennähti auki vauhdilla, kun Ava, Lily, James, Sirius ja Remus saapuivat takaisin Danielin ja Isacin asunnolle. Peter oli ilmoittanut menevänsä suoraan kotiinsa, mutta muut olivat päättäneet tulla mukaan, eikä mikään ilmeisesti saanut heitä pyörtämään päätöstään. Se oli jokseenkin huvittavaakin. He olivat aina samassa paikassa, seurasivat toisiaan kaikkialle, vaikka kyseessä olisi ollut hyvinkin vähäpätöinen asia, kuten Lilyn laukku.

Yläkertaan päästyään Ava käänsi ovenkahvaa avaamatta kuitenkaan vielä ovea, ja rypisti otsaansa. Hän ei muistanut sulkeneensa huoneensa ovea. Toisaalta, hän ajatteli, ehkä Gabriel oli hakenut hänen huoneestaan jotain, tai Sophie oli sulkenut oven lähtiessään. Sitten Avan mieleen juolahti, että pöydällä oli ollut pussi vadelmapastilleja, samoja, joita Ava oli muutama vuosi sitten aina ostanut, ja joka kerta Gabriel oli syönyt ne salaa. Ava kääntyi hänen takanaan olevia Lilyä, Jamesia ja muita kohti, ja nosti etusormensa suunsa eteen. Sitten hän tempaisi oven auki täysin äänettömästi.

Ava otti askeleen taaksepäin. Lily räpytteli silmiään. James näytti järkyttyneeltä. Sirius taas näytti siltä, että onnistui vain vaivoin estämään itseään viheltämästä, nauramasta ja huutamasta samaan aikaan. Remus käänsi päänsä poispäin.

Sophie ei mitä ilmeisimmin ollut lähtenyt. Sophie istui Gabrielin sylissä niin, että Avan isoveljen leuka nojasi paljon lyhyemmän Sophien päähän. He puhuivat toisilleen hiljaa, eikä kaksikko ollenkaan huomannut, että koko talossa oli muitakin.

"Tämä on ihan outoa", Gabriel kuiskasi. "Hymyillä yhden ihmisen takia, ilman sen suurempaa syytä. Ja tämä on maailman paras tunne."

Ava puristi silmänsä kiinni. Hän halusi unohtaa näkymän hänen ystävästään ja isoveljestään tuolla tavalla, liian lähekkäin. Sen tavan, millä Gabrielin kädet olivat Sophien ympärillä, ja sen, miltä Sophien huokaus kuulosti.