AVA WHILEY | kelmit fanfic

12

Maisemat kiisivät hurjaa vauhtia ohitse, mutta kukaan ei enää jaksanut innostua lujasta vauhdista - sitä oli kestänyt nimittäin jo kauan. James pyöritteli tylsistyneen näköisenä lyijykynää, jolla tämän oli tarkoitus kirjoittaa tai piirtää - tai tehdä jotain muuta, ei Ava tiennyt - edessään olevalle paperiarkille. Remus luki kirjaa, ja Peter yritti epätoivoisesti kurkkia sen tekstiä, mutta Remus ei erityisemmin pitänyt siitä, vaan oli kääntänyt kirjan niin, ettei Peter nähnyt sen sivuja. Sirius oli taas nukahtanut penkille, ja kuorsasi. Kovaan ääneen. Ei ollut yllättävää, että se oli Avan mielestä söpöä - mitenkäs muutenkaan. Lilyn raivokohtaus oli laantunut nopeasti, mutta silti tyttö oli liian ylpeä pyytääkseen anteeksi tulistumistaan. Tähän piirteeseen Ava todella pystyi samaistumaan. Tyttö oli aina ollut herkästi suuttuvaa sorttia, muttei jaksanut vihoitella kauaa, ja lopulta anteeksipyynnöstä ei tullut mitään. Sama ominaisuus oli pilannut hänen elämänsä joksikin aikaa kaksi vuotta sitten.

Viiman vinkuna kantautui ikkunan läpi jo kolmatta tuntia, ja Ava tunsi putoavansa itsekin uneen. Silkinpehmeään, mutta samalla myrkylliseen uneen. Ruusuiseen uneen, jossa oli kuvankauniit terälehdet, mutta kipeitä piikkejä.

Windy hymyili. Hän hymyili sitä hymyä, joka sai Avankin hymyilemään. Sitä hymyä, joka sai Avan tuntemaan itsensä hyväksytyksi, ymmärretyksi, niin onnelliseksi. Siinä he olivat, Durmstrangin kirjaston nurkassa ihan kahdestaan. Ei ketään muita - vain Windy, Ava ja ikkunoista tulviva lämmin auringonvalo.
Oli loppukevät, eikä Ava ollut koskaan ollut onnellisempi.
"Olisiko ilta Kanelilohikäärmeessä mitään?" Windy ehdotti naurahtaen pienesti, ja korjasi suklaanruskeita hiuksiaan.
"Ainahan se sopii", Ava totesi, ja virnisti sitten. "Otetaanko koko bändi mukaan, vai jätetäänkö muut homehtumaan saliin?"
"Hm, katsotaan nyt", Windy vastasi yhtä ilkikurisen kuuloisena. "Olisihan kyllä kiinnostavaa kertoa heille jälkeenpäin siitä, kuinka me menimme pitämään hauskaa, emmekä ottaneet heitä mukaan."
"Älä muuta sano", Ava vastasi katsoessaan Windyä silmiin. Syvänvihreisiin, kauniisiin silmiin. Oikeastaan Ava ei halunnut olla Windyn ystävä. Ei, ei tosiaankaan.
Hän halusi olla enemmän kuin ystävä.
Kukapa ei haluaisi olla Windy Rosewallin tyttöystävä?
Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Ava nojasi taaksepäin, ja seurasi katossa pörräävän kärpäsen lentoa. Siinä oli hyvä olla. Kaikki oli kohdallaan juuri nyt, juuri tässä hetkessä.
Hiljaiset hetket olivat Avan mielestä niitä kaikkein parhaita. Ei tarvinnut sanoa mitään, että toinen ymmärtäisi. Ava voisi luottaa siihen, että hän ja Windy ymmärtäisivät toisiaan. Hän voisi luottaa siihen, että kaikki pysyisi juuri sellaisena, kuin se nyt oli.
Juuri sellaisena.
Mikään ei muuttuisi.
Mikään ei muuttuisi...

Minkään ei olisi pitänyt muuttua.

Ava heräsi omiin kyyneleisiinsä.
Hän räpytteli silmiään yrittäen karkottaa ahdistuksen, poistaa kyyneleet. Kyyneleet eivät olleet häntä varten. Ava ei ollut se stereotyyppinen tyttö, se itkupilli. Hän oli vahvempi. Hänen olisi pakko olla vahvempi.

Windy oli menneisyyttä. Menneisyyden haamu, joka oli silti täyttä totta. Uni oli nostanut piilotetut tunteet jälleen pintaan. Tai ei oikeastaan uni, vaan muisto.

"Ava?" hän kuuli hiukan sumeasti tunnevyöryn läpi, ja käänsi suolaisten kyyneleiden tahrimat kasvonsa kohti Siriusta. Jopa tämän kaiken ahdistuksen keskellä Ava onnistui naurahtamaan pienesti - sanat Sirius Black ja huolestunut eivät vain sopineet samaan lauseeseen, ellei välissä lukenut "ei ole".

Hän on huolissaan niistä, joista välittää, pieni ääni, joka muistutti hyvin vahvasti Sophieta, kihersi Avan pään sisällä.

Windy todellakin oli menneisyyttä. Sen Ava tiesi varmaksi silloin, kun hän nojasi vasten Siriusta. Ja silloin, kun Sirius yritti letittää Avan hiuksia - se tosin ei onnistunut, vaan letistä tuli vain sekasotku. Silloin, kun Sirius kehui Avaa kauniiksi, ja iski silmää. Mikä idiootti.
Ava ei enää tarvinnut Windyä, sillä hänellä oli Sirius.