AVA WHILEY | kelmit fanfic

45

"Ketään Desideríaa ei ole. Emmalla on muodonmuutosamuletti. Hän lavasti kuolemansa paetakseen Koillislinjaa."

Sirius katsoi Avaa vakavana suoraan silmiin. Äkkiä Ava huomasi alkaneensa hengittää nopeasti ja pinnallisesti. Hän odotti ja odotti vastausta -- milloin Sirius toteaisi viileästi, että tämän tyttöystävästä oli tullut vainoharhainen sekopää? Ava huomasi ajatustensa harhailevan siihen vaihtoehtoon, että hän todella oli kuvitellut kaiken. Että Emma oli oikeasti sittenkin kuollut, Desiderìa vain tavallinen uusi luihuistyttö ja muodonmuutosamuletti pelkkää unta. Eihän muodonmuutosamuletteja sitä paitsi ollut kuin vanhoilla kiinalaisilla velhosuvuilla -- niinhän Lily oli sanonut. Paitsi että Emma oli vanhasta kiinalaisesta velhosuvusta. Tietenkin. Kaikkihan Yangeista olivat kuulleet. Ava ei ollut vain koskaan tajunnut yhdistää sukunimeä Emmaan.

"Et voi olla tosissasi", tämä lopulta puuskahti.

"Voin selittää", Ava sanoi heti. "Siis kun minä-"

Siriuksen kysyvä katse vain syveni. Tilanteen aiheuttama jännite tuntui lähes käsinkosketeltavana ilmassa. Ava puri hammasta.
Voi Merlin, hän ymmärsi äkkiä. Ehkä tämä kaikki — hullu ajojahti kahden täyskahelin feeniksinkiltalaisen ohjaamalla kävelevällä talolla, Gabriel Whiley ja Koillislinja, nyt vielä Emma-Desidería muodonmuutosamuletteineen — oli ollut liikaa. Ehkä se oli ajanut heidät erilleen. Lyhyisiin hetkiin Rohkelikon huispausjoukkueen pukuhuoneessa, kiusantekoon ja alituisesta hengenvaarasta pelastautumiseen perustuva ihmissuhde ei välttämättä kestäisi. Silloin Ava Whiley tunsi ensimmäisen kerran todellista epävarmuutta tunteistaan Sirius Blackia kohtaan. He olivat ehkä hauskanpidon lisäksi puhuneet myös kaikista ongelmistaan, ja Ava oli aina ajatellut tuntevansa Siriuksen vakavan puolen. Mutta tunsiko hän oikeasti? Entä tiesikö hän mitään todellisista tunteista?

Sitten Sirius alkoi varoittamatta nauraa. Täysin pitelemätöntä, rehellistä naurua.

"Mitä sinä oikein kuvittelet minusta, Kupariturkki?" tämä kysyi naurunkyynelet silmissä. "Että sinun täytyisi perustella minulle jotain? Että en uskoisi sinua, vaan jonkin sortin järjellistä selitystä? Kuule, tässä kuolonsyöjäjahdissa ei ole ollut järjen hiventäkään enää vähään aikaan."

Lämmin varmuuden tunne valtasi Avan. Hän tunsi olonsa kiitolliseksi siitä, ettei häntä kyseenalaistettu. Eikä välttämättä tultaisi Siriuksen suunnalta koskaan kyseenalaistamaankaan. Suurin osa äskettäin pintaan nousseista epäluuloista huuhtoutuivat pois kuin hyökyaallon pyyhkäisemänä.

"En kai minä nyt sitä epäillyt", Ava naurahti päästäen pienen valkoisen valheen. "Tai niin no, ehkä sitten epäilinkin. Mutta en enää."

Tunnustuksessa oli jotakin kauniin epätäydellistä.

Loppuyönä Ava saattoi unohtaa koko Koillislinjan ja sotaan ajautuvan velhomaailman. Hän oli silloin vain tavallinen naiivi tylypahkalais-durmstrangilainen tyttö kävelevän talon katolla pidettävissä juhlissa. Hän joi Jamesin kanssa muutamat hyvin laimeat appelsiinijuomat parilla tipalla tuliviskiä, pelasi Peterin ja Remuksen kanssa noin miljoonaa eri korttipeliä ja juoni Siriuksen kanssa suunnitelmaa Remuksen ja Emman uudelleenparittamiseksi. Aamun sarastaesssa juhliin liittynyt Sidney huomasi Peterin (joka oli itse asiassa pudota katolta ja kiinnitti kaikkien huomion siihen, mitä edessäpäin näkyi) kanssa puhuessaan rykelmän epämääräisiä rakennuksia. Tummia, teräväpiirteisiä taloja ikkunat laudoitettuina. Muutama lähes puiden taakse jäävä torni.

Erica-niminen kävelevä talo hidasti vauhtiaan ja jäi metsän syvyyksiin tarkkailemaan Koillislinjan tukikohtaa, joka valmisteli maailmanloppua tässä lumen syleilemässä laaksossa piilossa muulta maailmalta.

***

Elisabeth Whileyta ei koskaan oltu aliarvioitu. Ei silloinkaan, kun siitä olisi ollut hänelle hyötyä. Kaikki tiesivät rouva Whileyn saavan aina lopulta tahtonsa läpi.
Jotkut sanovat silmien olevan sielun peili. Elisabeth Whileyn jäätävän vihreisiin silmiin tuijottaessa näki silkkaa häpeilemätöntä, valtavan avaraa tyhjyyttä.