AVA WHILEY | kelmit fanfic

42

Emma istui valtavan kokoisen kellarin nurkassa ja kärsi tunnontuskista. Huone tuntui hänestä valtavalta jopa päätä häntä itseään pidemmän Desiderìan hahmossa. Desiderìa Safirin roolin omaksuminen ei ollut sujunut niin helposti kuin hän oli odottanut. Maailma oli muuttunut pelilaudaksi, jossa jokainen siirto ratkaisi. Kuin hän olisi luopunut palasta itseään vaihtaessaan henkilöllisyytensä. Nimittäin se kaikki, mikä oli tehnyt hänestä Emma Yangin, oli nyt kiellettyä ja vaihdettava Desidería Safirin piirteisiin. Emma oli luihuisiin lajiteltaessaan kuvitellut, että olisi ollut helppoa vältellä Remusta vihollistuvassa. Mutta ei, kaikkea muuta. Sillä nyt hänen sielunkumppaninsa katseli häntä vastakkaisesta nurkasta kuvitellen tuijottavansa kuvankaunista luihuistyttöä, aivan toista ihmistä kuin kuollutta tyttöystäväänsä. Kuolluthan Emma olikin Remukselle.

Emma heti Remuksen tavatessaan tiennyt, että tässä oli hänen sielunkumppaninsa. Sielunkumppaneista puhuttiin paljon perinteisen kiinalaisen taikuuden opeissa. Siksi hän oli tunnistanut merkit, eikä vain tunnistanut — hän oli rakastunut heti, niinhän sielunkumppanuus toimi tietyissä tapauksissa. Emma oli aina toivonut, että jos hänelle sielunkumppani ilmaantuisi, yhteys ei olisi romanttista sorttia, sillä platonisiakin yhteyksiä esiintyi. Rakkaudessa piti päästää toinen niin lähelle, eikä Emma voinut tehdä niin. Ei edes silloin, kun se toinen sattui olemaan ärsyttävän lumovoimainen poika kaikkine mystisine arpineen ja ujoine hymyineen.

Emmalla ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta rakkauteen, ennen kuin hän saisi korjattua sen, mikä hänessä oli vialla ja oli pakottanut hänet harjoittelemaan muista irtautumista hiljenemällä luokassaan jo pienenä — ja nyt oli pakottanut hänet kauemmas Remuksesta, ettei vain sattuisi mitään.

Eikä Emma uskonut sen korjautuvan.

Hän vain istui ja katsoi, miten Lily makasi selällään Jamesin sylissä molempien nauraessa. Hän katsoi, kun Ava ja Sirius vaihtoivat katseita ja vinkkasivat aina silmäänsä härnäävästi, ja lopulta päätyivät paiskomaan tyynyjä toisiaan päin.
Emma katsoi muiden kautta sitä elämää, joka hänelläkin olisi voinut olla, jos hän olisi ollut vain tavallinen tyttö.

Mutta hän muisti aivan liian selvästi sen päivän, jona oli lukenut japaninlohikäärmeen kirouksesta.
Ja sen päivän, jona isoäiti oli kuollut hänen takiaan.

***

Näkymättömäksi lumotun junan raiteiden kolina kantautui aina vaunuihin asti. Kauttaaltaan mustiin verhoutunut hahmo asteli lukitun vaunun ovelle, riisui kuolonsyöjänaamionsa ja antoi kasvojentunnistusloitsun tallentaa hänen puhdasverisen ylpeän, kylmän nuoren velhon piirteensä. Ovet vetäytyivät pois Koillislinjan johtajan perillisen tieltä metallisen narinan saattelemana.

Vahvistusloitsun voimasta hehkuvat kalterit vaunun ikkunoissa paljastivat tilan todellisen luonteen. Myös naamionsa lattiaa vasten heittänyt Jayden Frostedglass hallitsi vanginvartijan roolinsa hyvin luoden vankiin -- nuorempaan Springfloweriin -- pilkallisia katseita.

Gabriel Whiley huokaisi halveksuvaan sävyyn nähdessään Jaydenin.

Hän ei nimittäin arvostanut Koillislinjan pisteen B johtajasuvun vanhinta poikaa. Kilpailuun toista johtajasukua vastaanhan hänet oli kasvatettu. Whileyt omistivat Koillislinjan. Se oli yksinkertainen totuus, jota yksikään Frostedglass ei kykenisi muuttamaan.

Frostedglasseille Koillislinjan hallinnan antaisin vain kuolleen ruumiini yli.

Koillislinjaa nimittäin hallitsivat Whileyt, ei Voldemortiksi itseään nimittävä nousukas. Sillä Koillislinja oli ollut olemassa jo kauan ennen Voldemortia, vaikka niin kutsuttu Pimeyden Lordi kuvittelikin eri ilmansuuntiin levittäytyvien järjestöjen palvelevan tämän tarkoitusperiä. Samanlainen houkka Grindelwaldkin oli aikoinaan ollut — uskonut Koillislinjan olevan tämän hallussa.