Se toinen✅

Tahtojen taisto

Vahva tahtojen taisto oli viimein tauonnut ja päättynyt mun voittoon. Joel oli kynsin ja hampain pistänyt vastaan mut loppuviimeksi sekään ei mahtanut puhtaasti järjellä selitetylle faktalle yhtään mitään. Se tyytyi kohtaloonsa ja antoi mun auttaa. Siitä mä olin ylpeä sillä tiesin sen olevan aivan helvetin suuri kynnys Joelille. Niin se oli aina ollut. Mä en voinut käsittää miksi avun vastaanottaminen oli niin vastenmielistä ja vaikeaa. Pelkkää hyväähän toinen vain halusi...

Mä en edes halunnut tietää kuinka pahoilla mustelmilla se olis ollut jos mä olisin päästänyt sen seikkailemaan suihkureissulle yksinään. Eihän sen jalat tahtoneet edes kantaa! Kuinka edesvastuuton mä olisin ollut jos olisin jättänyt sen oman onnensa nojaan. Se onni kun ei tahtonut olla kovinkaan myötämielinen Joelia kohtaan...

Kyllä mä sen vastarinnan ymmärsin enemmän kuin hyvin. En mäkään tuollaisen jälkeen olis kaivannut yhtään ylimääräistä tuijottavaa silmäparia. Omassa olemisessakin oli varmasti jo ihan tarpeeksi. Mistään muusta nyt puhumattakaan.

Se oli kieltämättä omanlaisensa episodi mut lopulta kaikki oli mennyt ihan hyvin. Kertaakaan se ei kaatunut eikä edes horjahtanut! Sitä mä pidin jo pienimuotoisena ihmeenä.

Jos joku nyt sai päähänsä kuvitella jotakin, niin ei... mä en todellakaan tuijottanut sitä. Normaaliolosuhteissa olisinkin, ihan vain silkkaa piruuttani, tietäen sen johtavan kuitenkin johonkin aivan muuhun. Olispa se siinäkin tapauksessa tietysti vaatinut hieman painavamman syyn miksi mä sen kanssa saman suihkun alle olisin ängennyt...

Sen selviydyttyä kunnialla pois suihkusta, mä olin käärinyt sen pehmeään kylpytakkiin ja kuljettanut makuuhuoneeseen. Siellä se sai pukea päälleen ihan kaikessa rauhassa, mun odotellessa keittiössä. Suoraan sanottuna se näytti hieman kävelevältä vaahtokarkilta... pitkältä sellaiselta mutta vaahtokarkilta kuitenkin. Söpöä vai kuinka..?

Se oli pukemisen jälkeen jäänyt vielä hetkeksi sänkyyn lojumaan ja ilmeisesti lopulta nukahtanut sinne. Se oli pelkästään hyvä asia.

Kun se lopulta oli herännyt, mä olin kuin ihmeen kaupalla saanut lahjottua sen syömään. Mä en oikein itsekään tiennyt kuinka siinä onnistuin mutta tyytyväinen mä joka tapauksessa olin. Sillä siinä se nyt istui. Keittiön pöydän vieressä haarukka kädessään. Tuijotti ikkunasta ulos ja tökki ruokaansa kuin pikkulapsi.

Mä olin sen nukkuessa väsännyt spagettia ja jauhelihakastiketta kun en muutakaan keksinyt. Sen mä tiesin myös uppoavan aina, joten lähtökohdat oli huomattavasti paremmat kuin esimerkiksi pinaattikeiton kohdalla. Se oli nopeaa mutta helvetin pahaa! Miksi siis turhaan tehdä sellaista mitä toinen ei söisi kuitenkaan kun ruokahalu oli muutenkin nollassa.

En mä edes olettanut sen syövän lautastaan tyhjäksi mut edes vähän. Mä olin tyytyväinen jo muutamaan haarukalliseen. Toistaiseksi oli mennyt puolikas, joten toivoa oli vielä!

"Pärjäät sä jos mä lähden kohta puoliin kotiin?" kysyin varovasti.

Se oli jo ajatuksena helvetin kyseenalainen mutta oli mun sinnekin joskus mentävä. En mä tännekään jäädä voinut. Tai toisaalta.. mikä mua olis estellyt?

"Yksin? Täällä?" se sanoi kysyvästi.

Sen ääni kuulosti pelokkaalta. Juuri kun se oli edes hetkeksi rauhoittunut, en mä halunnut sen saavan paniikkia uudelleen. Taisi olla virhe edes mainita koko asiasta...

"Voit sä myös mun luo tulla jos se tuntuu paremmalta idealta" huomautin.

Se ei vastannut mitään vaan jatkoi ruokansa kanssa leikkimistä. Ainakin se osoitti kiinnostusta sitä kohtaan! Pienestä ne ilot oli tässä kohtaa haettava...

"Jos mä täksi yöksi.." se sanoi hiljaa.

Kuinka ylpeä mä saatoinkaan olla siitä muutaman sanan perusteella?! Viimeinkin se oli oppinut ottamaan apua vastaan. Kohtuuttoman hinnan se vain joutui siitä maksamaan... 

***

Tähänkin vielä jatkoa tämän päivän puolella :)