Se toinen✅

Epäusko

Olli oli ohjeistanut mua kertomaan totuuden Joelille mutta se taas ei tiennyt totuutta Joelista. Vaikeaksi meni... Sen sanoissa tosin oli ollut vahva totuuden siemen. Aina oli mukava kuulla olevansa rakastettu. Mä en olisi puhunut tässä vaiheessa vielä ihan noin kovilla sanoilla...

Sen mielestä me oltais suloinen pari. Täsmäisku faneja vastaan, jotka parittivat aina somessa Joonasta ja mua. Tai sitten Ollia ja Aleksia.. mutta se nyt ei varsinaisesti liittynyt asiaan millään tapaa..

Siinä se kyllä oli oikeassa et Joelin oli oikeus saada tietää tunteista, jotka siihen kohdistuivat. Varsinkin kun se kaipasi nyt vierelleen luotettavaa ihmistä. Jos mä salasin siltä totuuden, mä en enää ollut se sama johon se oli luottanut. Se oli viimeinen asia mitä mä saatoin toivoa...

Joelille oli siis kerrottava totuus... niissä määrin kun se sen kesti kuulla. Yhtään sen enempää mä en sanonut kun se tahtoikaan tietää. Mä vain toivoin sen käsittävän ettei sen tarvinnut tarkoittaa yhtään mitään. Se oli vain pelkkää fyysistä ihastusta... en mä halunnut siltä yhtään mitään.

Kun me oltiin kotiuduttu treenikseltä, Joel oli puhunut pitkän tovin puhelimessa Joonaksen kanssa. Se ei kai uskaltautunut kysymään toisen voinnista kun muut olivat paikalla. Tottahan se nyt olisi herättänyt epäilyksiä...

Mä astelin makuuhuoneen ovelle ja avasin varovasti raollaan olevan oven. Joel istui sängyllä jalat ristissä, pehmokarhu käsissään. Se katsoi mua hämillään huomatessaan mun tuloni.

"Mitä sä puuhaat?" kysyin.

Se huokaisi ja jatkoi nallen silittelyä. Se keinui sivulta toiselle kuin uninen pikkulapsi. Unikeinuntaa! Eikö sitä sellaiseksi joskus kutsuttu? Tai sitten mä olin vain kuvitellut...

"Harmittelen vaan kun en saanu jätkille kerrottua..." se sanoi.

Se taisi olla tosissaan jo ottamassa niin ison askeleen... kuinka mä olisin voinut romuttaa sen hyvin alkaneet kehitysaskeleet kertomalla jotain sen mieltä järkyttävää... anna anteeksi..

"Kuule... voidaanko jutella hetki?" kysyin.

Se katsoi mua kysyvästi mutta teki kuitenkin sängylle tilaa, jotta mä pääsin sen vierelle istumaan. Se oli ollut tänään jo hyvin rohkea.. mä tuskin olisin samassa tilanteessa vielä päässyt edes sängystä omin avuin ylös. Joel olikin ihan helvetin vahva.. siksi kai elämä tahtoi heitelläkin sitä koviten kun tiesi sen kuitenkin selviävän ihan mistä tahansa.

"Sun pitää muistaa ettei tämän tarvii muuttaa mitään" kerroin istuessani sitä vastapäätä. 

Näin oli helpompi puhua. Tuntui typerältä jutella sen kanssa jos mä istuin sen vieressä kun mulla oli mahdollisuus olla vastapäätäkin. Ainakin mä vaikutin siltä et puhuin juuri sille enkä esimerkiksi lattialla olevalle sukkakäärölle tai seinille... hullun leiman sai vähemmälläkin..

"Sä oot rakastunut Joonakseen" se sanoi hiljaa.

Mä katsoin sitä kulmat koholla kuin en olisi edes käsittänyt mitä se juuri oli sanonut. Miksi kaikki kuvitteli mun olevan kusessa Porkoon?! Näin pitkään me oltiin sen kanssa ilman syvempiä tunteita selvitty, miksi yhtäkkiä kelkka olis kääntynyt? Toisaalta, niin se oli yhtäkkiä kääntynyt Joelinkin kanssa mutta se taisi olla täysin oma lukunsa. 

"En ole" vastasin huvittuneena.

Sen kasvoilla viivähti helpotus. Sitäkö se pelkäsi? Mun rakastuvan Joonakseen? Se rakkauden kohde löytyi lähempää kun sä osasit arvatakaan..

"Sitäkö se pelkäät?" kysyin varovasti.

Ihan kuin se olis punastunut... sitä paitsi se ei olisi muuttanut mitään vaikka se oliskin ollut Joonas jota kohtaan mulla oli tunteita. En mä olis senkään asian eteen tehnyt mitään. En mä tahtonut pilata ystävyyttä parisuhteella. 

"Tiiän kuulostavani säälittävältä ja epätoivoiselta mut mä pelkään et jos te alatte seurustelemaan, sä unohdat mut.. ja.." se sanoi hiljaa.

Kuinka mä voisin... kuinka mä ikipäivänä voisin unohtaa sitä. Yhtään missään mielessä. Mä muistelisin sitä vielä pilven reunallakin asuessani. Katselisin alas ja seuraisin paniikissa sen koheltamista. Ihan niin kuin aina ennenkin...

Niin korvaamattoman tärkeä siitä oli mulle tullut... Voi rakas Joel...

"Ja mitä?" kysyin odottaen jatkoa sen lauseelle.

"Mä en halua menettää sua.. en pärjää ilman sua" se huokaisi hiljaa.

Sitä sun ei tarvinnut ajatella. Ei nyt eikä koskaan myöhemmässäkään elämässä. Mä en päästänyt sitä pois luotani. Sen ei tarvinnut pärjätä ja jos se ei edes halunnut, sekin oli enemmän kuin ok.

"En mä Joonaksesta oo kiinnostunut" sanoin lohduttaen.

Se nyökkäili vain ymmärtävästi. Toivottavasti se ei vain esittänyt ymmärtävänsä.

"Suhun mä oon rakastumassa"

Katsoin hetken sen ihmetyksestä suuriin silmiin kunnes se alkoi nauraa lähes hysteerisesti. Kiva jos sullakin oli hauskaa vielä... ihanaa sen nauru oli kuulla pitkästä aikaa mutta.. tämä ei ihan ollut oikea hetki sille. Kehtasitkin nauraa mun rakkauden tunnustukselleni..

Se pudisteli päätään epäuskoisesti ja katsoi vain muhun hämillään.

"Eihän mua voi rakastaa" se sanoi.

***

Rakastan Nikoo tässä stoorissa <3