Se toinen✅

Kohtaamisia

Mulla ei tällä hetkellä ollut pienintäkään hajua siitä minne mä olin menossa. Treenis oli ihan hyvä ajatus mutta ei ehkä sitten kuitenkaan tässä kohtaa se paras. Ja olihan se nyt aika helvetin kaukanakin kaiken lisäksi.

Joonas olisi ollut käytännössä paras tässä kohtaa mutta en mä sitä voinut kohdata. Ei se ollut edes vaihtoehto. Mä en olisi voinut kuvitella ikimaailmassa sen tekevän mitään sellaista.. en mä olis Nikostakaan.. saati sitten halunnut uskoa tuollaiseen.

"Hei Joel" kuului matala ääni mun takaa.

Mä jäädyin täysin. Ei jumalauta... ei voinut olla todellista. Juuri tässä kohtaa mä kaipasinkin menneisyyden mörköjä kaiken kipeimmin. Yksin, haavoittuvaisena ja täysin valmiina juoksemaan vaikka seinästä läpi. Sekin kelpasi tässä kohtaa vallan mainiosti.

"Pitkästä aikaa" se sanoi.

Olkoon niin pitkä aika kun tahtoi, tuon äänen mä kyllä muistin ja tunnistaisin varmasti koko loppuikäni. Vaikka niin kovin mielelläni mä olisinkin halunnut jo unohtaa. Se taisi kuitenkin olla liikaa pyydetty.

"Mul on ollu vähän ikävä sua" se jatkoi ja tarttui mua olkapäästä.

Tahtomattanikin mä säpsähdin sen kosketuksesta. Mä en halunnut näyttää sen silmissä enää yhtään avuttomammalta. Sä olit nähnyt jo kaiken! Mitä sä vielä musta halusit?!

Se pakotti otteensa voimasta mut kääntymään niin että mä jouduin katsomaan sitä silmiin. Niihin pelottavan ruskeisiin psykopaatin silmiin. Niihin jotka sai mut muistamaan sen kaiken taas uudelleen. Sen mitä mä niin kovasti olin yrittänyt unohtaa.

Sen kaiken nöyryytyksen, tuskan, ahdistuksen, epätoivon, kivun, pelon, itsemääräämisoikeuden, tunteen oman arvon menettämisestä.. sen kaiken minkä Niko oli saanut  hetkeksi katoamaan ja sen mitä se oli saanut mut tuntemaan taas uudelleen... se oli mennyttä. Nyt oli pärjättävä ilman sitä.

"Älä väitä ettet säkin ois ikävöinyt mua" sen sanat kävi sielussa asti.

Älä vittu unta näe! Vaikka mä tiesin olevani täysin vialla päästäni, edes mä en ollut niin hullu.

"C'mon mä tiedän et sä osaat kyllä käyttää ääntäsi. Vai veikö kissa kielen?" Se jatkoi monologiaan virnuillen. Mua vitutti etten mä saanut edes suutani auki. Ihan kun se ei muutenkin olis huomannut kilometrin säteellä mun pelkäävän sitä.

Sen käsi tarttui kiinni mun kaulaan ja se työnsi mut vasten tiiliseinää. Tyypillistä tuuria mulle et täällä ei juuri nyt liikkunut vittu yhtäkään ihmistä. Kai mun sitten oli tarkoitus kuolla näin..

Jos mä olisin elänyt aikanaan vähääkään siveellisempää elämää, mä olisin ristinyt käteni pienessä mielessäni ja rukoillut yläkerran apuja. Turha yrittääkään.. ei se mua kuitenkaan enää kuunnellut.

Mä en yksinkertaisesti pystynyt katsomaan sitä päin joten suljin vain silmäni. Tehkööt mitä teki mut katsoa mä en enää voinut. Mikäli mä olin enää hetken päästä edes tajuissani.. niin raivoisa sen ote oli.

"Jos sä haluut kävellä vielä joskus, sun on parempi ottaa muutama askel taaksepäin ja aika helvetin äkkiä sittenkin" määrätietoinen ääni käski. Taaksepäin?

Ote mun kaulalta hellitti ja mä uskalsin avata varovasti silmäni. Se siirtyi musta kauemmas ja kääntyi katsomaan takanaan seissyttä itseään pari senttiä pidempää miestä. Jonka mä kaiken lisäksi tunsin!

Kaikkien näiden vuosien jälkeen, mä en milloinkaan ollut yhtä onnellinen nähdessäni Tommi Lallia. Siitä vähän matkan päässä seisova nainen taas vaikutti aivan päinvastaiselta... ei läheskään yhtä tyytyväiseltä.

"Kuka helvetti sä olet?" se kysyi Tommilta halveksuvaan sävyyn.

Jos mä olisin välittänyt vähääkään, mä olisin neuvonut ottamaan jalat alleen vielä kun se oli mahdollista. Mutta mua ei kiinnostanut. Ei toden totta! Enemmän se Tommin käsittelyssä kärsi kuin vankilassa..

"Mä oon just se helvetti, millasta sun loppuelämäs tulee olemaan jos sä et jätä Joelia rauhaan just vitun nyt" Tommi vastasi rauhalliseen tapaansa. Sen edessä seisova mies kääntyi muhun päin ja pudisteli vain huvittuneena päätään. Se ei todellakaan tiennyt mihin kuseen oli joutumassa. Ja mä oikeastaan nautin siitä.

"Ihan tosi? Tää jätkä?" se kysyi miltei nauraen.

Se kuvitteli ilmeisesti Tommin olevan Niko... virhearvio.. siinä kohtaa mun paniikinomainen pelkoni alkoi siirtyä sivuun ja tehdä tilaa yhä kasvavalle vihalle.

"Mä tiesin et sä oot tyhmä mut mä luulin sullakin olevan edes jonkunlainen taso" se sanoi nauraen. Mä olin kuullut kaikenlaista eikä mun ihon alle ollut todellakaan niin helppo päästä kuin joskus aiemmin mutta nyt mulla pimeni.

Mua sä olit nöyryyttänyt jo ihan tarpeeksi ja sen mä hammasta purren kestin kun en muutakaan enää voinut mut mulle rakkaita ihmisiä sä et satuttanut edes kauneimmissa unissasi..

Se pieni osa mun ajatuksista jotka hetkittäin yritti kontrolloida mun toimintaani, oli purkanut yksipuolisesti sopimuksensa. Juuri se pieni osa sai mut kasaamaan kaikki voimani yhteen ja vetämään tuota ihmishirviötä turpaan niin et se muistais vielä viikon päästäkin. Mutta se oli pientä siihen nähden et mä tulisin muistamaan koko loppuelämäni. Vaikka mä en muuta halunnutkaan kuin unohtaa.

Se horjahti sen verran taaksepäin et Tommi sai napattua sen otteeseensa. Mitä sä muka sille aioit? Tappaa siihen paikkaan? Hakata puolikuoliaaksi niin et istuisit kohta itse vankilassa?

"Me oltais voitu jutella mukavia tässä vaikka kuinka pitkään mut sun kyyti näyttää tulevan" Tommi tokaisi. Luojan kiitos vihdoin.. kerrankin poliiseista oli jotain hyötyä.

***

Tässä nyt sitä pientä draamaa sitten ::)