Se toinen✅

Kaikki ajallaan

Hiippailin muutaman, sohvalla hieman pitkäksi venyneen hetken jälkeen makuuhuoneen ovelle, lähinnä siltä varalta et Joel oli jo unessa. En mä sitä kuitenkaan herättää tahtonut.

Mua kadutti aivan helvetisti etten mä pystynyt pistämään mielihaluilleni sen vertaa vastaan, et tältä tilanteelta oltais vältytty. Joelin ei todellakaan olisi kuulunut todistaa mitään tuollaista...

"Saanks mä tulla vielä?" kysyin hiljaa hipsien sängyn viereen.

Mä en ollut täysin varma oliko se hereillä vielä vai joko se oli saanut unenpäästä kiinni. Oli miten oli mutta söpöltä se näytti pikkuruisen nallensa kanssa.

Se makasi sängyllä selkä muhun päin, vaaleat hiukset lojuen tyynyllä. Mä en voinut käsittää kuinka joku saattoi tarkoituksella satuttaa tuota ihmistä. Viedä siltä sen ainoan asian mikä sillä oli ollut. Sitä kutsuttiin myös nimellä itsetunto.

"Sun sänkyhän tää on" se tokaisi.

Pointti se tuokin oli... en mä sinne mennä halunnut jos Joel halusi rauhaa. Sen mieli kun muuttui minuutin välein. Suotakoon se sille.

"Joel?" sanoin kysyvästi.

Siitä ei tahtonut saada mitään irti ja mä halusin kuitenkin ihan kunnollisen vastauksen ennen kun hyppäsin sen viereen lusikoimaan sitä. Saattaisin herätä seuraavana aamuna silmä mustana... ansaitusti toki, joten siksi mä halusinkin pelata varman päälle.

"Tuu vaan" se sanoi ja kääntyi selälleen.

Mä kapusin sängylle sen viereen ja vedin peittoa päälleni. Mä en oikein itsekään tiennyt mitä olis pitänyt sanoa tai tehdä. Halusiko se mut vain seuraksi, ettei sen tarvinnut olla yksin vai sainko mä mennä lähelle. Siis ottaa syliin ja silitellä...

Mä kun en tahtonut tehdä mitään sellaista, mikä olis saanut sen tuntemaan olonsa kiusaantuneeksi. Tai säikäyttää sitä menemällä vahingossa liian lähelle.

"Tuunko mä enää koskaan olemaan normaali?" se kysyi yhtäkkiä.

Musta tuntui kuin sielusta olis revitty palasia irti yksi kerrallaan. Mua sattui sen puolesta enemmän kuin kukaan olis voinut edes kuvitella. Jos se ikinäkään alkais syyttämään tästä itseään, mä olisin valmis vääntämään sille vaikka rautalangasta et mikään sana tai teko ei oikeuttanut tuollaiseen.

"Sä olet täysin normaali" huomautin.

Normaali siis meidän mittarilla mutta kuitenkin. Se ei tehnyt Joelista millään tasolla epänormaalia. Vaikka se niin kuvittelikin..

"Kaukana siitä.." se sanoi.

Mä nousin istumaan ja otin tiukan katsekontaktin siihen. Se näytti pelästyneeltä, mikä sai mut itsenikin säikähtämään omaa reaktiotani. Mun pitäis opetella olemaan rauhallisempi sen kanssa...

"Joel.. sä olet täydellinen. Jos joku kusipää ei sitä käsitä, se on vain siltä pois" kerroin mielipiteeni asiaan. Ja totta se olikin. Kenenkään ei kuulunut muuttaa itseään toisen takia. Jos jollekin ei omana itsenään kelvannut, se jokin ei voinut olla hyväksi.

"Mussa ei oo mitään täydellistä" se huokaisi.

Sain kuin sainkin sen katsomaan itseäni silmiin, mitä mä saatoin pitää jo onnittelujen arvoisena suorituksena. Ne kauniit siniset, tällä hetkellä niin viattomat silmät oli juuri niin täydelliset kuin tuo mies itsekin. Ei turhaan sanottu silmien olevan peili sieluun. Mutta ennen kaikkea sen sydän oli täydellinen. Ja se oli tärkeintä.

"Sun silmät, hiukset, viattomat kasvot..." mä luettelin pitäen tiukan katsekontaktin siihen. Se seurasi mua katseellaan herkeämättä ja näytti hetkittäin jopa siltä kuin olis saattanut ruveta itkemään.

"Lämmin sydän, tukea tarjoava syli" siirryin ulkoisista ominaisuuksista pois etten vaikuttaisi turhan seksistiseltä. En mä sitä esineellistää tarkoittanut. Sitä se oli saanut osakseen ihan tarpeeksi ja aika paljon liikaakin...

Menin sitä inan lähemmäs ja silitin hellästi sen poskea. Se näytti niin kovin hauraalta ja pelokkaalta.

"Huulet" sanoin ja huomaamattani nojauduin sitä lähemmäs.

Nostin sitä hellästi leuasta ja painoin kevyen suukon sen huulille. Se ei vastannut eikä estellyt. Katsoi mua vain hämillään kun mä irrottauduin siitä.

"Haluatko?" kysyin lempeästi käyden takaisin makuulle.

Mä en todellakaan tarkoittanut mitään sellaista! Vaikka mä saatoin olla ajattelematon kusipää aina silloin tällöin, en mä sentään niin mulkku ollut! Ihan syliä mä sille tarjosin..

Se painoi varovasti päänsä mun rinnalle ja toisen kätensä mun kylkiluiden kohdalle. Jos siinä oli hyvä olla, mä voin jo sanoa onnistuneeni jossain.

"Ethän sit koske niin.." se sanoi hiljaa.

Hitto mä säikäytin sen tuolla typerällä pusulla.. sen siitä sai kun ajatteli jollain muulla kuin aivoillaan..

"Anteeks mä en ajatellu vähääkään.." sanoin.

Miten mä pystyin ikinäkään auttamaan sen takaisin ehjäksi kun en osannut käsitellä koko tilannetta.

"En mä sitä.." hiljainen ääni sanoi.

Se tuntui niin hauraalta et yksikin katse olis voinut saada sen murtumaan. Ja sen mä ymmärsin. Ymmärsin ihan todella hyvin. Mä en vain enää tiennyt miten uskalsin olla sen lähellä.

"Kyllä sä hipsuttaa voit mutta.." se jatkoi.

Ei kai se kuvitellut mun voivan ikinä satuttaa sitä niin kuin.. miten mä voisin tehdä mitään sellaista?!

"Mä en koske suhun ilman lupaa. Piste" kerroin yksiselitteisesti. Enkä tällä hetkellä edes luvan kanssa. Se mitä ennen tätä kaikkea tapahtui, oli asia täysin erikseen. Eikä se tulisi koskaan toistumaan.

"Kiitos.." ei sen tuosta olisi kuulunut kiittää.

Ei munkaan tarvinnut Joonakselle sanoa mitä sai tehdä ja mitä ei. Jos joku tuntui pahalta, siitä sanottiin ja toinen lopetti. Niin yksinkertaista se oli kun oli luottamus. Joelin kohdalla se luottamus täytyi rakentaa joka ihmisen kanssa erikseen.

Mun kohdalla oli aivan sama miten kauan siinä kesti. Ei mulla ollut aikomustakaan luovuttaa. Kyllä mä tiesin että aika paransi haavat. Ei se niitä kiinni ommellut tai tekemättömäksi tehtyä saanut mutta paransi ne kivuliaimmatkin. Kaikesta selvittiin kyllä. Ajan kanssa.

***

Niko pääsi yllättämään O_o