Se toinen✅

Koko totuus

Mä olin huomaamattani viettänyt koko yön Joelin seurana, lähinnä sen unta valvomassa kun se lopulta oli unen päästä kiinni saanut. Koville se oli ottanut mut lopulta se oli nukahtanut mun kainaloon ja nukkunut siinä tyytyväisen näköisenä aamuun asti.

Kuin ihmeen kaupalla mä olin onnistunut limboamaan itseni pois sen otteesta et pääsin edes kuselle. En mä kahvillekaan lähtenyt ei sanomaan... sen verran unisissa tunnelmissa mun aamuni oli lähtenyt liikkeelle.

Mä en nimittäin juuri tuntia pidempään ollut nukkunut kun mietin vain Joelin kanssa käytyä keskustelua. Harmitti sen puolesta et rakkaus oli jälleen mennyt kääntymään sitä vastaan..

Se vaikutti niin iloiselta tuon kusipään tultua kuvioihin. Kukapa sen olisi voinut aavistaa et totuus olikin jotain aivan muuta.

Mun sydäntä särki ajatuskin siitä et se oli joutunut ongelmiin sen takia et oli ollut mun kanssa. Toisin sanoen se oli siis mun vikani... mä olisin tässä ollut se joka turpaansa olis ansainnut. Ei Joel.

Nyt se makasi tuolla sängyssään silmä mustana ja sydän hajalla. Jälleen kerran. Vain ja ainoastaan mun takiani...

Joonas oli laittanut jo useampi tunti sitten viestiä ja kysynyt oliko kaikki hyvin. Mä olin suvereenisti valehdellut sille jälleen kerran, pitääkseni edes Joelille antamani lupauksen...

Mun varmaan olis pitänyt olla jo himassa kun kello juoksi pitkällä iltapäivässä mut kuinka mä olisin voinut jättää Joelin yksin tänne. Sehän nukkui edelleen.. tai sitten se vain halusi vältellä mua jäämällä sänkyyn ja esittämällä nukkuvaa. Ehkä pitäis tsekata tilanne..?

Nousin seisomaan ja lähdin suuntaamaan kohti raollaan olevan makkarin ovea. Jokohan se mahtoi olla hereillä? Olis ainakin aika jo, sillä mun oli pian mentävä.

Avasin oven ja kurkistin varovasti sisään. Siellä se makasi edelleen. Keskellä sänkyä, polvet miltei leuassa ja kädet tiukasti ympärillä. Voi miten onnettomalta se näyttikään...

"Joel.. jaksaisit sä nousta kahville?" kysyin hiljaa.

Se ei reagoinut mun kysymykseeni millään tapaa. Ehkä se sitten nousisi kun parhaakseen näki. Tai sitten se odotti mun menevän sen luo... mua vitutti etten mä tuntenut yhtä parhaista ystävistäni niin hyvin et olisin osannut tulkita sen reaktioita.

"Mä en pysty" sängyltä kuului hiljainen vastaus.

Katsoin sitä hetken silmiäni räpytellen ja menin sitten sen luo. Miten niin ei pystynyt? Istuin sängyn reunalle sen vierelle ja jäin odottamaan jatkoa.

"Mikä nyt on?" Kysyin.

Musta alkoi tuntua siltä et se salasi multa jotain. Jätti kertomatta jotain todella oleellista. Mä sanoin et kertokoot sitten kun aiheelliseksi sen näki mutta nyt se taisi ihan oikeesti olla aiheellista.. tässä oli nyt jotain muutakin.

"Tää ei oo ihan koko totuus" se sanoi lopulta.

Käänsin katseeni sen suuntaan ja odotin josko se avaisi jälleen suunsa. Mä tiesin sen. Mä vannoisin vaikka oman henkeni kautta et jos kyse oli siitä mitä mä luulin, tästä ei ilman ruumiita selvitty.

"Sun täytyy luvata et tää tieto pysyy meidän välillä" se sanoi noustessaan ylös.

Se näytti niin kärsivältä kun ihminen kärsivältä saattoi vain näyttää. Oli se ennenkin turpaansa saanut, lähinnä baaritappeluiden seurauksena mut ei se tuollainen ollut koskaan ennen ollut..

"Joel... sä pelotat mua" sanoin hiljaa.

Se nyt huolenaiheista oli pienin mutta silti. Se tuijotti lattiaan kuin turvaa etsien. Mä olin tässä, ihan lähellä.. pitämässä sua pystyssä jos maailma kaatui päälle. Sen mä olin velkaa sulle.. kaikesta siitä mitä mä olin aiheuttanut.

Se nosti katseensa muhun ja siinä kohtaa mun ei tarvinnut enää kahta kertaa miettiä. Sen ei tarvinnut sanoa yhtään mitään. Mä tiesin et pahin oli tapahtunut. Eikä sitä saanut enää tekemättömäksi.

***

Mitäpä veikkaatte tuosta Nikon päättelemästä "pahimmasta"?👀🙊