Se toinen✅

En pysty tähän

Käsitys siitä kuinka helvetin kauan tässä oli ehtinyt jo kulua, oli melko hämärä. Eikä siinä mitään. Kuten jo useampaan otteeseen todettu, ei meillä mikään kiire ollut. Mä vaan aloin olla joka hetki tietoisempi siitä mihin tämä oli menossa. Olkoonkin et se oli tiedossa alusta alkaen mutta.. no kyllä te tajusitte varmasti pointin...

"Miten menee muru?" Nikon ääni tiedusteli jostain mun kaulan suunnalta. Sinne sen huulet oli jumittuneet ja mikäpä siinä. Hellässä mutta varmassa otteessa oli hyvä olla.

"Ihan hyvin" vastasin sen hiuksia silittäen.

En mä olis ikipäivänä uskonut olevani se joka kaipasi tällaista herkkää ja varovaista toimintaa makuuhuoneen puolella. Jostain syystä mua oli aina kiinnostanut rajut otteet. Jos nyt ei peilattu mun ja Nikon ensimmäiseen humalanhakuiseen lähentelyyn. Harvemmin kukaan varmaan halusi ensimmäisen kerran olevan mitään s&m touhua...

Nyt mä en osannut edes kuvitella olevani ikipäivänä osana moista leikkiä. Niin ne kokemukset vain muovasi ajatusmaailmaa... tämä taisi sopia meille paljon paremmin. Tai mulle ainakin. Toivottavasti myös Niko oli asian kanssa sujut..

Sen kädet liukui mun lantiolle ja silmät katsoi muhun kysyvästi. Sydän alkoi hakata tautisen lujaa ja paniikinomainen tuskahiki ilmoitti paikallaolostaan. Mä en pysty tähän... mä en vaan vittu pysty..

"Niko.." sanoin varovasti.

Se katsoi mua päätään kallistaen ja hymyili hennosti. Se taisi tajuta jo ennen kun mä ehdin sanoa vielä yhtään mitään. Niin ennalta-arvattava musta oli jo tullut. 

Vaikka mä tiesin Nikon ymmärtävän, mä olin aistivani sen olemuksesta lievää turhautuneisuutta. Kyllä mä senkin ymmärsin.. olinhan mä perääntynyt ihan samalla tavalla jo viime kerralla.

"Anteeks..." huokaisin hiljaa.

Mua harmitti koko asia niin helvetisti.. tähän asti kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin ja mä olin ollut täysin varma tästä. Kyllä mä olin valmis... ilmeisesti mä olin väärässä.

"Hei.. ei sulla oo mitään syytä pyytää anteeksi" se sanoi lempeästi nostaen mua leuasta.

 Miten se oli noin ymmärtäväinen.. ei silläkään voinut helppoa olla ja ihan kun mä olisin tarkoituksella sitä kiusannut. En mä sitä pahalla tarkoittanut... mä vaan en tainnut itsekään tietää missä mentiin fyysisellä tasolla..

"Mut sä.." ehdin vain sanoa ennen kun se painoi sormensa mun huulille.

Olisin mä muutenkin osannut olla hiljaa..

"Kyllä mä ongelmani hoidan" se tokaisi virnistäen ja siirtyi pois mun päältä.

En mä sitä epäillytkään. En missään vaiheessa. Sen vaan ei olisi kuulunut mennä niin. Missä helvetin välissä kaikesta oli tullut niin vaikeaa?! Mä kuvittelin tämän olevan siinä kohtaa jo helppoa kun pystyi luottamaan siihen ettei toinen tekisi mitään vasten tahtoa.

Vaikka se oli kaiken aikaa osoittanut merkkejä siitä et mikään ei voinut olla luottamuksesta kiinni. Sun ehdot, sun tahto. Kuten se oli sanonut. Ja niillä oltiin menty. Siitä huolimatta, mitä lähemmäs me mentiin itse asiaa.. sitä enemmän mua alkoi ahdistaa. En mä tulisi pääsemään tästä koskaan yli...

"Älä ota stressiä" Niko sanoi ymmärtäväisenä.

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Hyvähän sen oli puhua kun oli ollut niin pitkään seksisuhteessa ihmisen kanssa, jonka se tunsi läpikotaisin. Siihen oli ehtinyt jo tottua, joten miksi sellaisesta stressiä olis ottanutkaan. Mä taas tulisin stressaamaan omista syistäni varmasti koko loppuikäni.

"En mä tästä mihinkään oo menossa jos sitä pelkäät" se sanoi lempeästi.

En mä niin siitäkään tiennyt.. lähinnä se mua ahdisti et mä en pystynyt antamaan sille sitä mitä se olis halunnut. Melko olennaisena asiana seksiä kuitenkin parisuhteessa pidettiin... tai mä ainakin olin pitänyt.

Ehkä mä vain kestäisin pelkoni ja antaisin hammasta purren sen tehdä mulle mitä halusi. Mitä enemmän tätä pitkitti, sitä vaikeammaksi tämä meni. Hitto mä olin säälittävä tapaus...

***

Hui, mä huomasin etten ollu lainkaan laittanu tästä eilen uutta osaa joten tässä sellainen nyt olisi :)