Se toinen✅

Hukassa

"JOEL*

Katsoin hämilläni itsessäni kiinni olevaa miestä. Mulla ei ollut harmainta hajuakaan mikä mut oli saanut juuri tekemään äsköisen asian. Ehkä mä kuvittelin Nikon kohdistavan huulensa jonnekin muualle kuin mun nenälle... tyhmästä päästä sai kärsiä koko ihminen.

"Sori mä en..." sain sanottua takeltelevasti.

Mä en tiennyt mihin katsoa saati miten olla... monesti jengi tuskaili sen kanssa kuinka sydän ja järki puhuivat eri kieltä mut mun kohdalla sydämen vasen ja oikea puoli puhuivat keskenään eri kieltä. Se taisi tietää vain ongelmia potenssiin 1000... niistähän mulla ei vielä kokemusta ollutkaan..

"Ei mitään hätää" Niko sanoi lempeästi.

Mä en tajunnut miten sillä riitti ymmärrys vaikka mä olin ihan helvetin vaikea... ensin mä halusin sen lähelle ja menin mielenhäiriössäni tekemään jotain äskeisen kaltaista ja seuraavassa hetkessä mä halusin juosta ovesta ulos. En mä halunnut siltä mitään mut samaan aikaan mä halusin siltä kaiken... ei ihmekään et mua ei kukaan jaksanut katsella kovin pitkään.

Tunsin käsien kietoutuvan ympärilleni ja leuan painautuvan olkapäälleni. Kevyt hengitys kutitti niskaa ja sai mut tuntemaan oloni enemmän kuin vaikeaksi. Mä halusin pois mahdollisimman pian.

Riuhtaisin itseni irti Nikon hennosta otteesta ja sen enempää asiaa selvittelemättä lähdin makuuhuoneeseen. Mä vihasin omaa käytöstäni.. omaa toimintaani... itseäni..

Miten mä olisin muka voinut selittää tuntemuksistani jollekin toiselle kun en tiennyt itsekään mitä mielessä tapahtui..

Mä toivoin jo liikoja omasta edistymisestäni.. kuinka mä voisin mennä tekemään mitään hiton rikosilmoitusta kun en tahtonut pysyä kasassa kotonakaan. Tai Nikon luona.. kuinka vaan... puhumattakaan siitä etten mä hallinnut omia tekojani tai ajatuksiani. Ihan kun joku toinen olis ohjaillut naruista ja mä vaan mennyt sinne minne narut vei. Ihan kuin mikäkin marionetti-nukke...

Lysähdin sängylle haudaten kasvot tyynyihin. Aina kun mä kuvittelin tilanteen helpottavan edes vähän, otettiin takapakkia vielä kymmenen kertaa pahemmin. Kai mä olin vain turhan kärsimätön antaakseni asioille aikaa.. tai itselleni.

Mä halusin enemmän kuin sitä, mitä me oltiin nyt mutta samaan aikaan vähemmän. Mä halusin olla yksin mutta samalla se oli myös mun pahin pelkoni tällä hetkellä. Musta tuntui päivä päivältä enemmän siltä et mä olin menossa kohti parempaa mut aina illan tullen kaikki kääntyi vain puolet pahemmaksi..

Niko istui mun vierelle ja ilmoitti näin olevansa taas mun tukipilarina. Mustakin kuulosti helvetin säälittävältä et aikuinen mies ei pysynyt kasassa ilman tukipylvästä mut niin se vain oli. En mä voinut kuin hyväksyä sen tosiasian. Ei mulla ollut voimavaroja alkaa taistelemaan vastaan.

Kierähdin ympäri ja painoin pääni Nikon reidelle. Sen lähellä oli niin turvallista olla et se oikeastaan jopa pelotti hieman. Mä olin niin tottunut sen läheisyyteen et kuinka osaisinkaan enää olla ilman, sitten joskus jos mä tästä suosta vielä nousisin.

"Vittu mä oon hukassa.." huokaisin hiljaa.

Ei siihen ollut mitään lisättävää. Se oli totta ja kaiken lisäksi ainut asia mitä mä itsestäni pystyin varmaksi sanomaan. Sen varmasti näki moni muukin, mut vain yksi mun lisäksi todella tunsi sen. Ja se oli juuri mua pystyssä pitävä syli...

Se laski kätensä mun pään päälle ja silitti hellästi mun hiuksia. Se tiesi moisella olevan rauhoittava vaikutus muhun. Niin se silloinkin oli tehnyt kun mä olin pyytänyt sitä apuun...

"Voi kulta rakas.. niin oon minäkin" se vastasi.

Tuon oli varmasti tarkoitus olla myötätuntoinen toteamus mutta se ei helpottanut mun oloani vähääkään. Sillä oli ollut asiat hyvin siihen asti kunnes mä olin mennyt sotkemaan sen askelmerkit ja saanut sen eksymään polulta. Anna anteeksi...

"Mut se on enemmän kuin ok" se jatkoi.

Ehkä se olikin mut mä en vaan ollut tottunut siihen. En siihen et yhtäkkiä kaikki pysähtyi ja jonkun toisen elämä pyöri vain mun ympärillä. En mä halunnut siinä niin käyvän... en missään vaiheessa...

***

Tästä vielä toinen :)