Se toinen✅

Jalkeilla

Joel oli jatkanut vielä hetken uniaan sen jälkeen kun oli paniikkinsa jälkeen palannut sänkyyn. Se oli kaiketi säikähtänyt sitä et oli nukahtanut mun syliin ja hämmentyi vain siitä miten lähekkäin me oltiin. Ymmärsinhän mä sen säikähdyksen enemmän kuin hyvin. Herää nyt itse täysin tokkurassa toisen sylistä...

Mä olin jäänyt vain pohtimaan omituista untani ja sen syvempää tarkoitusperää. Ei kai sillä sellaista voinut olla... Joel oli vain ystävä. Tuo vain-sana tuolla välissä sattui aika perkeleesti...

Uudenlainen läheisyys sen kanssa tuntui vain oudolta. Ehkä se selitti mun omituiset tuntemukseni. Mitä muuta se olis muka voinut olla. Enhän mä osannut tuntea kuin veljellistä rakkautta. Ja siitä tämä tuntui olevan kaukana...

Näin sivusilmällä makkarin ovella seisovan hahmon, johon loin kysyvän katseen. Se tuijotti mua päättäväisesti mutta ei sanonut mitään. Mistä nyt oli kyse?

"Mä voisin yrittää syödä jotain" se sanoi hiljaa.

Hymy nousi mun huulille kun mä kuulin sen sanat. Mä olin samalla hetkellä täysin valmis taikomaan itsestäni ties minkä kokkikolmosen ja tekemään mitä ikinä se vain halusi. Vain taivas oli rajana. Ja siitäkin mä olin valmis menemään läpi jos Joel niin halusi.

"Haluut sä ihan kunnon ruokaa?" mä olin jo ihan valmis kaivamaan yläaste-aikaisen keittokirjan esiin ja heittämään mielikuvitukseni peliin ihan huolella. Jos tarve vaati, mä kulutin ideani ihan mielelläni myös vain voileipäänkin. Sai siitäkin courmet-leivän jos vaan halusi!

"Ei mun takia tarvii" se sanoi vähätellen.

Jos ei sun, niin kenen sitten? Turhaan se yritti esittää välinpitämätöntä. Mä tiesin kyllä et ei se ollut tottunut tällaiseen kohteluun. Se oli aina ollut juuri se "ei tartte auttaa"-ihminen. Nyt se oli oppinut siihen et joskus myös tarttee auttaa. Aina ei tarvinnut eikä kuulunut pärjätä yksin.

"Mitä sä haluat?" kysyin odottaen tällä kertaa suoraa vastausta.

Syvällä sisimmässään se kaipasi kuitenkin juuri sitä joka pitä huolta siitä. Sitä jonka syliin nukahtaa, sitä jonka olkapäätä vasten itkeä kun siltä tuntui... sitä, joka oli valmis antamaan sille kaiken. Kuusta ja tähdistä aloittaen.. mitä sitten jos se joku olisikin minä...

"Leipäkin käy" se sanoi hartioitaan kohauttaen.

Mä en sen vastaukseen tyytynyt vaan lähdin sen enempää kyselemättä keittiöön. Se oli päässyt vihdoin omin jaloin ylös sängystä ja ennen kaikkea täysin itsenäisesti, joten siinä kohtaa mulla ei ollut aikomustakaan päästää sitä takaisin sängyn pohjaan ennen kun se oli saanut kunnollista ruokaa.

"Suihkuunkin pitäis päästä.." se jatkoi laahustaen keittiöön mun perässä.

Sillä näytti jalat kantavan jo sen verran hyvin et sen uskalsi kyllä ihan surutta päästää yksinään suihkuun. Mä ehtisin sillä välin ainakin aloittaa ruoan tekemisen. Ja jos se apua kaipasi, tässä mä edelleen olin.

"Mä alan paistaa kanaa. Mee sä sillä välin suihkuun" kerroin hymyillen.

Se katsoi mua hetken epäilevänä mutta myöntyi sitten. Yritäkin vielä kiittää mua! Sitä sen ei tarvinnut enää tehdä. Tarkemmin ottaen mä olisin ollut sille kiitoksen velkaa siitä et se oli ymmärtänyt pyytää mut apuun eikä sen sijaan vain pärjätä omillaan.

Vaikka kukaan muu sen tilanteesta ei tiennytkään, oli varmasti lohdullista tietää et oli sen itsensä lisäksi edes yksi joka tiesi. Yksi, joka oli auttamassa takaisin jaloilleen. Minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan.. pikkuhiljaa tämän kaiken yli.

"Kulmakaapissa on puhtaita pyyhkeitä. Ota sieltä" lisäsin.

Joel nyökkäili ja lähti suuntaamaan kohti kylppäriä. Mä sen sijaan aloin kaivaa paistinpannua ja kanapakettia esiin. Sen jälkeen piti löytää sopiva kattila johon saisi riisit kiehumaan. Älkää tuomitko vielä! Kyllä musta hyvä kokki tulisi.

Onneksi mulla oli vain hunajamarinoitu kanan fileepihvi-pakkaus jääkaapissa eikä mitään pippurichiliyrttisalsasuolabasilikavalkosipuli kanaa. Okei tuo ei ollut sana, mutta kärjistetysti saitte kiinni mitä tarkoitin... mä itse rakastin mausteista ruokaa yli kaiken ja Joel taas oli oksentaa jo pelkästä ajatuksesta.

Yleensä sitä oli hauska kiusata sen yliherkkyydellä mut juuri nyt mä en kokenut siihen minkäänlaista tarvetta. Mä vain olin helvetin iloinen et se oli päässyt ylös sängystä ja jaksoi keskittyä jo normaaleihin asioihin. Kuten nyt vaikkapa hengissä pysymiseen... 

***

En tiiä onks mulla jotenki kieroutunu ajatusmaailma tai jotain mut musta tää raukka-Joel on jotenki ihan sairaan hellyyttävä ja ihana :3