Se toinen✅

Kotona?

"Joel..?" kuului hiljainen ääni jostain mun viereltä.

Mä en millään olisi jaksanut avata silmiäni. Ne tuntui niin helvetin painavilta. Juuri nyt mä olisin halunnut vain jatkaa unia. Enkö mä sellaisia muka olisi ansainnut? Nukahtaa uudelleen tutun käden silittäessä mun hiuksia. Niko?

Raotin kysyvästi toista luomeani, katsoakseni sitä silmiin. Jotain kaunista tässäkin elämässä vielä oli... ja mikä ihmeellisintä, mä näin vielä sellaisia asioita. Jopa minä osasin ajatella et maailmassa oli kaiken kauheuden lisäksi vielä kauneuttakin. Ja kaiken lisäksi niin kovin lähellä...

"Voisitko rakas siirtyä vähän? Kädessä ei oo kiertänyt veri kolmeen tuntiin" se jatkoi.

Ja mä en edes tajunnut makaavani sen käden päällä. En mä osannut näköjään kuin olla harmiksi. Edes koko asiaa tajuamattani... ei mun päässä tainnut liikkua enää yhtään mitään. Enkä mä tehnyt elettäkään siirtyäkseni sen käden päältä... mietin vain mitä se juuri oli sanonut. Ja siitäkin lauseesta vain yksi sana jäi kaikumaan mun mieleen.

"Rakas..?" toistin kysyvästi.

Nousin istumaan sen viereen ja katsoin sitä hämilläni. En mä ollut koskaan ollut kenellekään rakas.. toisaalta mä en käsittänyt miksi mä olisin sitä Nikollekaan. Oliko se vain joku hiton hellittelynimi jolla yritettiin saada toiselle rauhallinen olo. Se kuulosti vain söpöltä. Ei se mua yhtään sen rauhallisemmaksi saanut.

"Sori.. se vaan tuli" Niko sanoi hiljaa päätään pudistaen.

Ei se mua mitenkään haitannut. Se vain... mä kuvittelin että vain rakastuneet pariskunnat käyttivät toisistaan moista nimitystä.. me ei mun tietääkseni oltu sellaisia. Ei rakastuneita eikä pariskunta. Ei yksin eikä yhdessä...

"Ei se mitään" vastasin hartioitani kohauttaen.

Niko oli aina hallinnut kauniit sanat. Ja kyllähän ne mulle kelpasivat, joten tyydyin kohtalooni sen kerran kun joku halusi musta sellaisia käyttää. Ne vain oli olleet viime aikoina tai oikeastaan koko mun elämäni ajan todella harvassa. Ei kenelläkään ollut syytä sanoa mulle sellaisia...

"Kuule.. mä oon jo hetken pohtinut" se sanoi yhtäkkiä.

Siirsin katseeni tuohon vihreäsilmäiseen ja jäin odottamaan mitä se tällä kertaa oli pohtinut. Niin olin oikeastaan mäkin, vähän kaiken näköistä. Päällimmäisenä sitä et en varmaan koskaan tulisi olemaan enää turvassa. En yksin enkä välttämättä edes kaksin. Kuinka joku saattoikin hallita toisen elämää niin kovin monella tapaa. Välttämättä edes tajuamattaan sitä.. ja sitten oli niitä sadistisia psykopaatteja, jotka teki sitä aivan tietoisesti. Juuri niitä, joita mulla oli tapana vetää puoleeni..

"Mitä jos sä muuttaisit tänne mun luo?" se kysyi varovasti.

Käytännössä katsoen mä asuin täällä jo. Mitäköhän siitäkin ihan totta puhuen tulisi? En mä kuitenkaan saisi täällä aikaiseksi yhtään mitään. Makaisin vain sängyssä tai sohvalla ja miettisin pääni kipeäksi kaikkia mahdollisia asioita. Edes tahtomattani! Mähän olisin täällä vain kuin jokin väistämätön sivutuote...

Sitä paitsi mähän saattaisin siinä sivussa myös Nikon vaaraan, jos tuo sairas sekopää saisi päähänsä selvittää mun olinpaikkani. Se oli viimeinen asia mitä mä halusin. Niin paljon Niko oli mun eteeni tehnyt et mä en sille sellaista tahtonut antaa kiitokseksi siitä. Harvemmin mun lahjani mitään hyviä oli olleet, oli kyse sitten joulusta tai syntymäpäivästä mutta mä uskoin kyllä pystyväni parempaan kuin tuo...

"En mä oikein tiedä.." huokaisin.

Mä kyllä kaipasin kotiin mutta tiesinhän mä sen itsekin et seuraavaksi menettäisin varmaan henkeni, jos se päättäisi tulla vierailulle. Ja se varmasti keksi keinot siihen. Mä en halunnut olla silloin paikalla... kaikesta huolimatta mulla oli kuitenkin elämänhalu vielä tallella.  Sen se varmasti halusi viedä heti seuraavaksi mutta siitä mä taistelisin kynsin ja hampain vaikka kaiken muun menettäisinkin. 

"Sä olisit täällä turvassa.. eikä sun tarvis olla yksin" se esitti hyviä huomioita.

Yksin mä kaiken vähiten olisin tahtonut olla. Enkä varmaan ollut valmis olemaan vielä pitkään aikaan. Ja niin paljon kun se ylpeyden päälle tahtoikin ottaa, mä kaipasin myös sitä turvaa. Ja tällä hetkellä ainut joka sitä pystyi tarjoamaan, istui mun vieressä.

"Oot sä mun kanssa aina?" kysyin varovasti.

Joko mä aloin kuulostaa onnettomalta pikkulapselta joka ei pärjännyt ilman jatkuvaa huolenpitoa... miten musta olikaan tullut tällainen.. tätäkö se sitten oli? Koko mun loppuelämäni?

"Lupaan olla sun vieressä aina kun sä heräät, aina kun meet nukkumaan... aina" se sanoi hellällä äänellä. Katsoin sen lempeisiin silmiin ja.. ja niitä katosessani mä tunsin olevani kotona. 

***

Elämme jännittäviä aikoja :)