Se toinen✅

Häirikkö

*JOEL*

Katselin ympärilleni ihan kuin olisin ollut ensi kertaa kyseisessä huoneessa. Kyseinen mies vieressäni. Vaikka kyse ei todellakaan ollut ensimmäisestä kerrasta. Eikä varmaan viimeisestäkään.

Mä olin ollut hereillä jo pidemmän aikaa ja siirtynyt oitis pois Nikon sylistä. Ei sillä etteikö siinä ihan hyvä olis ollut olla, mut kyllä mä omaakin tilaa kaipasin. Oliko se liikaa vaikka nukuttiinkin samassa sängyssä?

Se nukkui vielä rauhallisen näköisenä ja sai mut tuntemaan jotain todella seesteistä. Se ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Varsinkaan mut tuntien. 

Musta tuntui lähinnä siltä et mä olisin ikuisessa kiitollisuudenvelassa Nikolle tästä kaikesta. Se itse tuskin ajatteli niin mutta musta vain tuntui siltä. Ehkä sekin ajatus katoaisi ajan mittaan. Mistä sitä koskaan tiesi. 

Kaikesta siitä miten se oli mua kohdellut. Huolehtinut ja ollut tukena. Turvana ennen kaikkea. Kestänyt mut mielialanvaihteluni. Ihan kun mä olisin raskaana ollut.. luojalle kiitos se ei ollut miesoletettujen pala kakkua...

Turha mun oli väittää ettenkö mä olis huomannut Nikon kavahtavia katseita sen nähdessä mun keholla edelleen komeilevat jäljet. Kyllä mäkin tunsin sen, jos se tunsi mut. Se jos joku ei sitä tuijotusta pahalla tarkoittanut. Kyllä mä tajusin että sitä vain kiinnosti. Se oli ihan ymmärrettävää. 

Mä aloin epäillä et olin pikkuhiljaa jäänyt koukkuun sen läheisyyteen. En siis mitenkään sillä tavalla.. lähinnä kai siksi et se oli huolehtinut musta kaikki nämä päivät. Laittanut ruokaa, auttanut suihkukäynnillä kun mä en itse tahtonut saada itsestäni sen vertaa irti. Ennen kaikkea antanut mun käsitellä asiaa omalla tavallani. Eli ei oikeastaan millään tapaa..

Eikä oikeastaan Joonaksellekaan kertominen ollut lopulta mikään kauhea koitos. Se tuntui tavallaan helpottavalta tajuta et se oli oikeasti tapahtunut. Mieltää se todeksi, eri tavalla. Aiemmin mä olin pienessä mielessäni ajatellut sen vain jonain kaukaisena asiana.. vaikka mä tiesinkin sisimmässäni sen todeksi.. hyvin sekava tilanne...

Havahduin puhelimeni piipitykseen ja nappasin yöpöydällä olevan luurin käteeni. Mun silmät suureni järkytyksestä. Ei helvetti... Kädet alkoi hiota ja sydän hakata entistä kovempaa.

"N-niko..." sanoin ääni väristen.

Toivoen vain että se kuuli mun epätoivoisen ääneni. Mitä helvettiä sä vielä musta halusit? Mun elämä, itsetunto ja sydän oli tuhottu pahimmalla mahdollisella tavalla. Juuri sun toimesta.. eikö se riittänyt?!

Kysyvä mumina kuului mun viereltä. Siitä ei tainnut olla apua nyt.. se nukkui kai vielä...

Käänsin katseeni sen suuntaan ja näin sen kohottavan kulmaansa kysyvästi. Se oli puoliunessa...

Mä en saanut sanottua mitään. Mä vain tärisin paniikista. Ahdistuksesta... auta nyt.. oo niin kiltti..

"Joel, mitä nyt?" se kysyi nousten istumaan. Se hieroi väsyneitä silmiään ja katsoi muhun odottavasti. Sen kasvoilta paistoi suunnaton huoli..

Näytin sille puhelimeeni tullutta viestiä, joka sai sen silmät suurenemaan lautasen kokoisiksi. Se nosti katseensa muhun ja hetkeäkään empimättä se veti mut tiukkaan halaukseen.

Mä en osannut edes siihen vastata.. miten mä olin voinut edes kuvitella sen jättävän mut rauhaan. Antavan asian olla.. niin mäkin olisin halunnut.. eipä multa paljoa kyselty.

"Sä oot turvassa täällä. Mun kanssa" se sanoi lohduttaen, irrottauduttuaan musta. Niin kai... enkö mä enää koskaan voisi palata kotiin, vailla pelkoa siitä että tuo hullu löytäisi mut..

***

Välillä Joelinkin näkökulmaa :)