Se toinen✅

Ihastunut?

Mä olin saanut Joelin jäämään katsomaan leffaa kanssani. Kerrankin se ei juossut suorinta tietä sänkyyn, heti syömisen jälkeen. Pikkuhiljaa se alkoi edistyä. Se oli aika ihanaa huomata..

Mä nojasin sohvan käsinojaan, Joel sylissäni. Se oli kääriytynyt lämpimään vilttiin, paleltuaan suihkun jäljiltä. Raukka kun oli vetänyt vain boxerit jalkaansa. Sillä kai oli suunnitelmana mennä pukemaan mutta päätti kaikesta huolimatta jäädä mun seuraksi sohvalle. Vaikka sen kylmä olikin...

Sen kädet lepäsi mun reisien päällä ja pää mun vatsalla. Hetki sitten se oli vielä kommentoinut jotain televisiosta pyörivään elokuvaan liittyen, mutta nyt mä tosin olin jo melko varma siitä että se nukkui. Ainakin tuosta suloisesta tuhinasta päätellen. Se näytti niin rauhalliselta et se tarttui jo miltei muhunkin.. ihmeitäkin tapahtui vielä.

Silittelin sen kosteiksi jääneitä hiuksia ja toivoin vain etten herättäisi sitä, mikäli se unessa oli.

"Niko?" kuului hiljainen kysymys mun sylistä.

Se ei siis ollut unessa. Tuskin se unissaankaan puhui.. jotain sellaista mitä mä olisin saattanut tehdä. Mutta en tehnyt!

"Mä luulin sun nukkuvan" sanoin hämmentyneenä.

Se nosti katseensa muhun ja siirtyi kauemmas. Kyllä sä siinä silti voisit olla... ei tarvinnut mennä minnekään, eihän?

"Uskallanko mä enää koskaan rakastaa?" se kysyi hiljaa.

Sen katse oli naulittuna television ruutuun ja katse näytti niin kovin mietteliäältä. Siinä sitä olikin kysymystä kerraksi.. mä uskoin kyllä et Joel löytäisi vielä sitä kunnioittavan ja rakastavan miehen. Sellaisen joka osaisi todella arvostaa sitä ja huolehtia siitä. Sellaisen, joka tajuaisi minkä aarteen oli käsiinsä saanut ja osaisi myös pitää siitä kiinni. Jonkun joka oli sille hellä ja rakastava..

"Kunhan sä vaan annat itselles aikaa karistaa menneisyyden peikot harteilta" kerroin. 

Siitähän se kiinni olikin, aivan kuten se itse kysymyksensä oli muotoillut. Uskallanko? Menneestä vain oli osattava päästää ensin irti ennen kun oli valmis löytämään jotain parempaa. Sen ei todellakaan ollut tarkoitus tapahtua vielä, ei ainakaan Joelin tapauksessa. Mutta jonain päivänä se oli varmasti tarpeeksi ehjä, antaakseen itsestään kaiken sille, joka pystyi taas antamaan sille kaikkensa. Harvinaisen typerästi muodostettu ajatus... kaunis idea meni pilalle.

Joel nyökkäili vain ja katsoi muhun hennosti hymyillen. Mä en voinut muuta kuin tuijottaa takaisin. En kai mä nyt silmiäni irti sen omista saanut. Niin kauniit ne vain oli... mun päässä tuskin liikkui kyseisellä hetkellä yhtään mitään, sillä mä kumarruin vain sen lähelle ja suutelin sitä hellästi. Se ei työntänyt mua kauemmas mutta ei vastannutkaan. Mä en tiedä kumpi oli parempi...

Joel katsoi mua hämillään kun mä vetäydyin siitä kauemmas. En mä säikäyttää halunnut.. mä vaan... mun vain teki niin kovasti mieli suudella sitä.

"Niko?" se sanoi kysyvästi.

Mun sydän alkoi hakata tahdittoman lujaa, enkä mä tiennyt itsekään miksi. Mä tiesin vain haluavani suudella Joelia uudelleen. Mitä hittoa mä olin oikein tekemässä?!

"Anteeks.." sanoin pahoittelevasti ja laskin katseeni lattian pintaan.

Miten mä saatoin tehdä mitään tuollaista ilman lupaa. Edes ajatella?! En mä olis saanut tehdä niin. Mennä nyt noin iholle, edes lupaa pyytämättä... ihmekään jos toinen säikähti.

Se laski kätensä varovasti mun poskelle ja sai mut sillä taas katsomaan itseään silmiin. Sen hento hymy antoi lieviä viitteitä ymmärryksestä. Vaikka en mä voinut niitä edes odottaa.

"Se on ihan okei" se sanoi varovasti hymyillen.

Sekö oli okei, että mä hyökkäsin sun huulien kimppuun lupia kyselemättä? Oletko rakas ystäväni menettänyt järkesi?

"Kunhan vaan tajuat et se ei johda mihinkään muuhun..." se jatkoi.

Kuinka se onnistuikaan näyttämään niin hauraalta.. yksikin katse olisi saanut sen murtumaan. Siksi mä en antanutkaan kenellekään lupaa katsoa sitä. Kukaan ei saanut hajottaa sitä enää yhtään enempää.

"Mä pysyn kyllä kaukana jos sä niin haluat" kerroin ymmärtävästi.

Eihän se mikään ihme olisi ollut. Mä en olis halunnut ketään lähelleni seuraavaan puoleen vuoteen, jos joku olis satuttanut mua niin kuin Jere oli satuttanut Joelia.

"Kyllä mä suhun luotan.. ettet sä.." se sanoi hiljaa.

Mä tartuin sitä kädestä kiinni ja katsoin sen hetkessä pelokkaiksi muuttuneisiin silmiin. Näin nopeasti se mieliala tahtoi vaihtua... kyllä mä sen kestin. Oikeastaan ihan mielelläni.

"Mä en ikinä tekisi ilman sun lupaa mitään sellaista" sanoin jämäkästi.

Se nyökkäili ymmärtäväisen näköisenä ja nosti taas katseensa muhun. Mä en liikaa voinut kyseenalaistaa sitä, miten kukaan saattoi tahallisesti loukata sitä... niin kaunista ja ihanaa olentoa..

"Sitten se on ihan okei" se sanoi hymyillen.

Tarkoittiko tuo nyt sitä et mulla oli lupa suudella sitä? Mä tiesin kuulostavani naurettavalta mutta.. sitä oli vain vaikea käsittää. Ihan yhtä vaikea kun mun selittämätöntä haluani tehdä niin... enhän mä voinut... olisinko mä voinut olla... tiedättehän, ihastunut..?

***

Tiiättekö sen fiiliksen kun yhtäkkiä saatte idean johonkin uuteen stooriin ja sit se ei suostu lähtemään päästä millään :( Ettekä tietenkään haluais alkaa kirjottamaan uutta kun 101 vanhaakin on kesken :)