Viha ja rakkaus kulkee käsikädessä || Joleksi ||

2.

~Joel~

Kävelen Ollille päin. Se idiootti oli onnistunut jättämään lompakkonsa eilisiin bileisiin. Tarkemmin ottaen se putosi hänen takin taskusta ja kun yritin huutaa asiasta hänelle, hän sulki jo ulko-oven. Joten tässä minä darrainen Joel Hokka olen kävelemässä Ollille päin viemään hänelle hänen lompakkoa. Tätä kai se veljesrakkaus on. Voisit manata toisen ylimpään taivaaseen, mutta silti et tee sitä. Joskus se on kyllä todella todella lähellä, mutta hei, se kuuluu asiaan.

Ollin talo näkyy jo. Jumalauta viimein. Eihän tässä oikeasti niin pitkä matka ole minun talolta Ollin omalle, mutta pakkasessa ja darraisena ei ole edes tätä matkaa kiva kävellä. Varsinkin, kun nämä saatanan tiet ovat paikoittain niin liukkaita, että on suorastaan suuri ihme , että olen vielä pystyssä.

Annan katseeni kiertää lähiympäristössä hitaasti. Normaali lauantai päivä. Illaksi tämä kyllä on kovaa kyytiä kaatumassa, mutta ei nyt takerruta pieniin yksityiskohtiin. Pää ei kestä niitä nyt. Paitsi... Tuosta pojasta, johon katseeni on lukittunut, silmäni ahmivat parhaillaan kaikki mahdolliset yksityiskohdat. Poika tulee pois Ollin talon viereisen talon pihasta ja alkaa kävellä minua vastaan. En saa silmiäni irti hänestä. Kohtaan siniset silmät, kun poika nostaa katseensa. Tuijotamme toisamme. Virnistän, jollain poika tuhahtaa ja pyöräyttää silmiään pienesti.

"Gay, but not into you", poika sanoo, kun ohittaa minut. Pysähdyn ja käännyn katsomaan minua rutkasti lyhyemmän pojan perään. Hymyilen huvittuneena. "Sehän nähään!" huudahdan pojan perään. Poika pysähtyy itsekin ja kääntyy minua päin. Poika katsoo minua arvostelevasti. Kyllä minä tiedän, mitä hän minusta ajattelee. Hän ajattelee, että olen se lukiolainen, joka vain koittaa painaa mahdollisiman monia ja osoittaa sillä jotain. Olenhan minä kyllä monen kanssa ollut, että ei sinäänsä turha oletus, mutta sinä sinisilmäinen mysteeri poika vaikutat erilaiselta.

Vinkkaan silmääni ja käännyn takaisin menosuuntaan. Jatkan kävelyäni Ollin kotia kohti. Tietääköhän hän kuka tuo poika on? Voisin kysyä. Tuota poikaa minä nimittäin haluan yrittää. Paitsi, jos hän on alakoulu ikäinen... En minä ihan niin pieniin halua sekaantua. Olen kuitenkin jo 17-vuotias. Eikö se ole vielä ihan ookoo, että olisin 13-vuotiaan kanssa? Tai siis eihän siinä ainakaan lain mukaan mitään väärää ole kai. Ihmisten silmissä kylläkin varmaan. Miksi ajatukseni menivät tähän? Pudistan päätäni ja käännyn Ollin talon pihalle.

Kävelen talon portaille ja avaan oven. "Moi!" huudahdan. Tietääkseni Ollin vanhemmat eivät ole kotona. Vaikka olisivatkin, ei tässä ole mitään uutta, että vain astelen sisään. Potkin kengät jaloistani ja riisun takkini. Menen peremmälle taloon ja löydän Ollin olohuoneen sohvalta selaamasta puhelintaan.

"Hei apina. Oppisit pitämään parempaa huolta tavaroistas. Saat kiittää onnees, että mä löysin tän", sanon ja heitän Ollille hänen lompakon. "Ei helvetti...", hän mumisee ja ottaa lompakon. Hymähdän. Samaa mieltä. "Kiitti, kun toit sen", Olli sanoo nostaen katseensa minuun. "Eipä mitään. En mä sitä sinnekään viihtiny jättää", sanon samalla, kun lysähdän istumaan nojatuoliin.

"Mut sä voisit tehä mulle vastapalveluksen", aloitan. Olli katsoo minua kysyvänä. "Tosta viereisestä talosta lähti joku mustahiuksinen jätkä. Tunneks sä sitä?" kysyn. Olli nyökkää. "Se on Aleksi. Se hengas mun ja Joonaksen kaa ja jäi Joonakselle vielä sen jälkeen, kun mä lähin", Olli kertoo. "Miten nii?" Olli kysyy. "Se vaikutti mielenkiintoselta", sanon. Olli kohottaa toista kulmaansa. "Mielenkiintonen millä tavalla?" hän kysyy. "Enemmän, kuin kaverina", sanon. Olli katsoo minua hiljaa. Minä katson häntä takaisin.

"En tienny, et oot jätkiin päin", hän sanoo lopulta pienesti hymyillen. Kohautan harteitani. "Oon kai kumpiinki. Eipä mua oikeestaan kiinnosta hirveesti lokeroida itteeni", sanon. Olli nyökkää.

~~~
Sanoja 539
No niin. Elikkäs kuten näette tungin Hokan tähän nyt heti, mutta voin luvata ettei tää oo mikään lyhyt rakkautta ensisilmäyksellä tyyppinen tarina...