Viha ja rakkaus kulkee käsikädessä || Joleksi ||

16.

~Joel~

Katson Aleksia. Miksi hänen pitääkin näyttää noin suloiselta? Miten minä voin olla välinpitämätön, jos hän on tuollainen?

“Oliks sul jotain muuta?” kysyn. Aleksi puree huultaan. “Anna mun auttaa”, hän sanoo. “Mä kyl ymmärrän, ettet haluu mua ees varmaan lähelleskää, mutta oikeesti anna mun auttaa. Anna mun koittaa hyvittää kaikki se, mitä mä sanoin”, hän alkaa selittää.

“Ihan sama mulle. Senkus koitat auttaa. Mä haluun vaan nyt vittu kotiin”, sanon ja lähden kulkemaan taas kotiani kohti. Minua sattuu joka paikkaan. Hyvä kun saan käveltyä.

Aleksi ottaa minut pikaisesti kiinni ja lähtee kulkemaan vieressäni. Olemme hiljaa. Tämä on outoa. Vielä eilen olin, kuin ilmaa hänelle, mutta nyt hän haluaa auttaa minua. Ihme tuuliviiri.

Kymmenen minuutin kävelymatkan ja hiljaisuuden jälkeen avaan tutun talon oven. Astun eteiseen ja potkin kengät pois jaloistani. Riisun takkini ja heitän sen eteisen nurkassa olevalle tuolille.

Kävelen keittiöön ja avaan särkylääke paketin, jonka kävin ostamassa. Otan yhden lääkkeen ja pistän lasiin vettä. Nielaisen särkylääkkeen veden avulla ja lähden sitten kohti huonettani.

Kävelen portaat vaivalloisesti ylös ja sitten menen huoneeseeni. Lysähdän sängylle makaamaan ja suljen silmäni.

Pian kuulen, kun Aleksi tulee huoneeseen. “Onks teil jossain ensiapu pakettia tai jotain?” hän kysyy varovasti. En avaa silmiäni. “Vessan kaapissa on sellanen kori, missä on vähä kaikenlaista”, kerron. Aleksi ei vastaa. Kuulen loittonevat askeleet.

Aleksi palaa aika nopeasti. Avaan silmäni ja nousen istumaan. Siirryn sängyn laidalle. Aleksi laskee korin sängylle ja penkoo sitä sitten hetken. Hänellä on myös paperia mukanaan.

Katson, kun Aleksi ottaa desifiointi aineen ja paperia. “Onks sul muualla ruhjeita, ku vaan naamassa?” hän kysyy. Kohautan hartioitani. Yläkroppaani sattuu aivan helvetisti, mutta en tiedä, onko siinä kuitenkaan mitään mustelmia ihmeellisempää.

Otan paitani helmasta kiinni ja vedän sen pois päältäni. Aleksin katse tipahtaa rintakehääni. Hymähdän mielessäni. Aleksi ravistaa pienesti päätään ja keskittyy sitten taas.

Hän asettuu eteeni ja nostaa kasvojani hieman leuastani. “Tää voi sit kirvellä”, hän varoittaa ja painaa sitten paperin, jossa on desifiointi ainetta, yhdelle haavalleni. Irvistän. “Sori”, Aleksi mumisee. Hän alkaa varovasti putsata haavojani. Katson hänen keskittyneitä kasvoja.

“Miks sä autat mua?” kysyn. “Miks sä autat mua, vaikka eilen sulle oli vielä ihan sama, jäänkö mä auton alle?” esitän heti perään uuden tarkentavan kysymyksen.

Aleksi huokaisee. “Haluuks sä tietää, miks mä en kiinnostunu susta. Tai miks sanoin niinku sanoin?” hän kysyy samalla, kun jatkaa haavojeni putsausta. Katson häntä kysyvänä.

“Koska sä olit mun silmissä jotenkin feikki. Sä vaikutit täydelliseltä ja pleijeriltä. Vaikka mä torjuin sut kuinka monesti, sä jatkoit vaan ihan, kuin mä en olis ollenkaan kolauttanut sun itsetuntoa. Mä en vaan nähnyt sussa aitoutta. En haavoittuvaisuutta. Sä olit liian täydellinen”, Aleksi kertoo.

Katson häntä hiljaa. Nuo sanat sattuivat hieman. Vaikkakin hän käytti imperfekti muotoa. “Se et mä jatkoin yrittämistä kerto vaan sen, että mä tunnen sua kohtaan jotain, mitä en oo koskaan ennen tuntenu”, sanon naama peruslukemilla.

Aleksi lopettaa haavojen putsaamisen ja katsoo minua hiljaa. Huomaan pienen hämmennyksen hänen silmissään. Hän ei ollut tainnut ajatella asiaa tältä kantilta ollenkaan.

“Sä et vastannu mun kysymykseen. Miks sä autat mua?” kysyn. Aleksi näyttää miettivän. Hän kohauttaa harteitaan. “Koska nyt mä nään sut aidompana? Koska mä tunnen jotain?” hän sanoo hieman kysyvä äänensävy sanoissaan. Hän ei taida itsekään tietää vastausta.

~~~
Sanoja 520
Jännää🙈