Viha ja rakkaus kulkee käsikädessä || Joleksi ||

8.

~Joel~

Avaan tutun talon oven ja astun eteiseen. En huuda moi, koska vanhempani ovat ulkomailla. Isä työ hommissa ja äiti lähti sinne seuraksi ja lomalle. Hänellä kun sattui olemaan lomat käyttämättä.(ja minähän en sit tiedä miten se oikeasti toimii) Minä jäin tietenkin opiskelemaan tänne koti Suomeen. Aluksi se vitutti hieman, mutta nyt olen oikein tyytyväinen, että minun piti jäädä kotiin. Enhän olisi muuten välttämättä koskaan tavannut Aleksia. Vaikka ilmeisesti hän asuu aika lähellä minua. Ainakin hän käveli lähellä kotiani.

Heitän reppuni lattialle ja tallustelen keittiöön. Pitäisi tehdä jotain ruokaa varmaankin. Uskokaa tai älkää olen ihan hyvä kokki. En nyt minkään viiden tähden ravintolan kokki, mutta ihan hyvä. Kyllä ruokiani voi syödä ihan hyvin. Katson jääkaappiin. Saan näemmä käydän kaupassa, ennen kuin alan tekemään yhtään mitään. Kuinka ihanaa. Vihaan kaupassa käyntiä.

Huokaisen. Ei kai tässä muu auta, kuin lähteä kauppaan. Menen takaisin eteiseen ja vedän takin päälleni. Sitten kengät jalkaan. Avaan oven ja astun taas kylmään ulkoilmaan. Ulkoilu on ihan kivaa, mutta juuri nyt ei olisi enää jaksanut.

_ _ _

Astun kaupasta ulos kauppakassi kädessäni. Lähden kävelemään takaisin kotiin päin. Toivottavasti en kaadu. Täällä on aika helvetin liukasta eikä minun todellakaan tekisi mieli kaatua.

Onneksi kauppa on aika lähellä kotiani, joten ei tarvitse kävellä mitenkään erityisen paljon. On jo aika hämärää. Ei menisi kauaa niin on jo pimeää. En valita. Tykkään pimeydestä. Minun puolestani ympäri vuoden voisi olla vähintään yöt pimeänä. 

Havahdun ajatuksistani, kun kuulen turhautuneen kysymyksen: “Kuinka helvetin huono tuuri voi olla?” Kiinnitän huomioni ääntä kohti ja alan hymyillä, kun näen Aleksin. “Mun mielestä pikemminkin hyvä tuuri”, sanon. Aleksi näyttää minulle keskaria.

“Mä alan tosissani kohta epäillä, että sä vainoat mua”, hän sanoo. Naurahdan. “No tällä kertaa olin kyllä tulossa ihan vaan kaupasta”, sanon ja nostan kauppakassia kädessäni. “Aha”, Aleksi sanoo. Hymähdän hieman huvittuneena.

“Oisko pikkunen halunnu, että mä olisin ollu ihan sua varten täällä?” kiusaan. “Joo hei toki”, Aleksi sanoo sarkastisesti.

“No mutta mun pitää nyt mennä. Moikka vauva”, sanon ja jatkan matkaani. “Vauvat ei muuten näytä keskaria”, kuiskaan Aleksin korvaan, kun ohitan hänet. Hän vain tuhahtaa. Virnistän ja keskityn sitten siihen, että pääsisin kotiini ilman, että kaadun välillä.

Yllätys yllätys onnistun siinä. Avaan taas jälleen tutun oven. Tällä kertaa toivon todella helvetin paljon, etten joudu enää poistumaan tästä talosta tänään. Vaikka törmäsinkin äsken Aleksiin, niin haluan nyt vain olla rauhassa kotona. Onko se liikaa pyydetty? Sitäpaitsi minulla alkaa oikeasti olla nälkä.

Potkin kengät pois jaloistani ja menen sitten keittiöön. Lasken kauppakassin pöydälle ja alan purkamaan sitä. Mitäköhän ruokaa minä tekisin? Jos teen makaronilaatikkoa, sitä voisi syödä useamman päivän niin ei tarvitsisi kokata hirveästi.

Ennen kuin kuitenkaan alan kokkailla yhtään mitään tarvitsen musiikkia. Haen olohuoneesta kajarin ja yhdistän sen puhelimeeni. Parasta yksin olossa on kyllä se, että saa ihan rauhassa kuunnella musiikkia niin kovalla, kuin vain haluaa.

Pistän Linkin Parkin albumin One more light soimaan ja keskityn sitten ruoan laittoon. Otan tarvittavat asiat esille ja alan sotkemaan. No ei nyt kuitenkaan. Yleensä keittiö ei ole, kuin tornadon jäljiltä, jos minä kokkaan. Tykkään pitää sen siistinä. Paljon mukavampi tehdä asioita, jos on siistiä. Siitäkin saa jo pelkästään jonkun verran motivaatiota asiaan.

~~~
Sanoja 501
"Just like a movie
I watched every scene play in my head
What are we doing now
When we both know how it'll end?"