Viha ja rakkaus kulkee käsikädessä || Joleksi ||

15.

~Aleksi~

Katson ikkunasta ulos. Eilen sanomani sanat pyörivät päässäni. Olinkohan liian ilkeä? Kyllä kai Joel olisi näyttänyt särkyneeltä, jos sanani olisivat olleet liikaa? Hänhän hymyili minulle jopa. Ehkä hän vain nyt tajusi, että olen tosissani. En minä halunnut niin ilkeä olla, mutta jotenkin vain annoin tunteilleni vallan. Nyt asiaa on kyllä enää turha ajatella. En voi perua sanojani. Voisinpa vain...

Huokaisen. Ehkä pieni kävely lenkki tekisi hyvää. Nousen tuolilta, jolla istuin, ja venyttelen. Ilta Ollilla oli venynyt aika pitkäksi enkä saanut nukuttua kovin pitkään aamulla, joten minua väsyttää. Ehkä olisi ollut vain fiksuinta jäädä eilen kotiin monessakin mielessä.

Otan puhelimeni ja katson, onko siihen tullut ilmoituksia. Ei yhtäkään. Pitäisi varmaan vähentää puhelimella oloa. Ei ole tervettä katsoa koko ajan sitä ja tarkkailla ilmoituksia. Loppu peleissä puhelin alkaa tuoda vain ahdistusta.

Otan pöydältäni kuulokkeeni ja yhdistän ne puhelimeeni. Nostan kuulokkeet korvilleni ja valitsen sitten spotifysta soittolistan, jonka pistän soimaan. Sujautan puhelimeni farkkujeni takataskuun ja poistun sitten huoneestani.

“Aleksi”, kuulen äitini äänen musiikin läpi. Menen hänen luokseen kylpyhuoneeseen, jossa hän pistää pyykkejä parhaillaan koneeseen.

“Niin?” kysyn ja lasken kuulokkeet kaulalleni hetkeksi. “Mä meen käymään tänään vähän ulkona Minnan kanssa niin sä oot sit yksin täällä sen aikaa”, äitini kertoo. Nyökkään.

“Oliks muuta?” kysyn. Äitini pudistaa päätään. “Okei. Mä meen käymään kävelyllä”, sanon. “Siellähän sataa vettä. Sataisi edes lunta...”, äitini sanoo ja mutisee katkerana lopun. Naurahdan. “Siel on kyllä mun mielestä ihan tarpeeks lunta”, sanon. Äitini mutisee jotain ja jatkaa pyykkien laittamista.

“No mä meen nyt. Moikka”, sanon ja menen sitten eteiseen. Nostan kuulokkeet takaisin korvilleni. Vedän kengät jalkoihini ja puen takin päälleni. Otan kaulahuivini hyllyltä ja kiedon sen kaulani ympärille niin, että se peittää puolet naamastani.

Avaan ulko-oven ja astun ulos. Vedän happea keuhkoihini ja lähden kävelemään. Koitan tyhjentää ajatuksiani, mutta se osoittautuu jostain syystä erittäin vaikeaksi. En saa Joelia pois mielestäni. Tämän takia ei kannattaisi olla koskaan ilkeä, vaikka kuinka inhoaisi jotain... Se ei jätä rauhaan enää ikinä. Se vainoaa siihen asti, että teet asialle jotain.

Olisi pitänyt olla vähän kiltimpi eikä vain sanoa, mitä sylki suuhun toi. Ei ole oikein sanoa, ettei välittäisi, vaikka toinen kuolisi... Se voi satuttaa aivan liikaa. Pahimmassa tapauksessa ajaa toisen tekemään jotain itselleen. Minä todella toivon, ettei Joel ole sellainen ihminen, joka satuttaa itseään tällaisissa tilanteissa.

Nostan katsettani ja pysähdyn. Joel kävelee minua päin huppu päässään ja katse maassa. Hän ei tunnu huomaavan minua.

Pistän musiikin paussille ja otan kuulokkeet pois korviltani. Puren huultani ja vedän syvään henkeä, ennen kuin uskallan avata suuni. “Joel”, sanon.

Joel nostaa katseensa maasta minuun. Järkytyn. Hänen nenästään vuotaa verta, hänen poskissa on muutamia naarmuja ja hänen silmät näyttävät muuttuvan kovaa kyytiä mustiksi.

“Mitä helvettiä sulle on tapahtunu?” kysyn. “Miks sua kiinnostais?” Joel tuhahtaa. Puren huultani ja lasken katseeni maahan. Niin...

Joel koittaa kävellä ohitseni, mutta tarraan hänen kädestään kiinni. “Anteeks”, sanon hiljaa ja nostan katseeni Joelin silmiin. Joel katsoo minua hiljaa. Hän näyttää särkyneeltä. Sainko minä tosiaan tuon katseen aikaan?

“Näytänkö mä nytki feikiltä?” Joel kysyy. “Kuule. Mä en ajatellu, mitä mä sanoin. Mä oon pahoillani. En ois saanu olla niin ilkee”, sanon. Joel ei vastaa. Katson häntä surkeasti. Ei minulla kyllä siihen varmaan oikeutta ole edes... Joelhan tässä on se, jota on sattunut. Henkisesti ja näemmä myös fyysisesti.

~~~
Sanoja 531
Onks tää ihan hirveen sekavaa ja huonosti kirjotettua?