Sielun kevyt kosketus

19

19

Päivä ei jatkunut yhtään iloisemmissa merkeissä. Ulkona aurinko alkoi jo painua mailleen ja maalata pilvien raosta erottuvaa taivasta oranssin ja punaisen sävyillä. Liam sai kuulla nuhteita tullauskäskyn päättämisestä, sillä hänelle ilmoitettiin, että kyseisiä varoja käytettiin tärkeisiin kohteisiin kaupungissa. Läsnä oli sama silmiä siristelevä mies, joka oli selostanut hänelle verolaskentaa sekä Rudy, joka yhä käyttäytyi vakaasti ja vahvasti kuten joukkojen komentajan kuuluikin. Tullausvaroilla oli merkitystä sen suhteen, mitä tuotteita kaupunkiin kuljetettiin ja miten kaupankäyntiä säädeltiin. Rahan keräämisen lopettaminen oli katastrofaalinen ratkaisu, eikä sanoja säästelty Liamin ryöpyttämisessä. Toiminta pantiin sotilaan tietämättömyydeksi ja taloustehtäviä hoitavien virkamiesten puolelta muistutettiin, ettei asiasta päättäminen kuulunut sotilaskomentajalle ollenkaan. Varojen keruu oli ainoa hoidettava toimenpide.

Liam oli kuunnellut nuhteet pää pystyssä, mutta korvat punoittaen ja myöntänyt lopulta virheensä Rudyn edessä. Nöyryytys oli tuntunut niin ikävältä, että hetken verran hänen teki mielensä kadota maan sisään. Onneksi Rudy ei sanonut mitään, katsoi häntä vain, kuin nuorta oppipoikaa, joka oli jälleen möhlinyt.

Hienoa. Ensimmäinen päätös, ihan oikea toimenpide, ja heti hän meni mokaamaan.

Hänen huolestunut mielensä askarteli tiensä Lightin luo aina, kun keskittyminen herpaantui. Hän kaipasi miehen luo rajummin kuin koskaan aiemmin ja pelkäsi, että välillä kaipaus näkyi hänestä ulospäin. Kenties edellisen illan tapahtumat olivat pelästyttäneet hänetkin niin, ettei hänen olisi pitänyt jättää Lightia koko päiväksi yksin.

Ennen kuin Liam ehti jatkaa etsintöjä, Light hakeutui hänen luokseen. Liam oli vasta päättänyt iltansa kentällä viimeisen sotilasjoukon kanssa, joka oli vasta ilmoittautunut hänen komentoonsa, eikä hän väsymykseltään ollut huomata mustatukkaista miestä, joka asteli häntä vastaan linnan seinustalla.

Light näytti voivan paremmin kuin edellisenä iltana. Miehen kasvot olivat hieman kalpeat ja silmiä reunusti hento puna, mutta muutoin hän vaikutti olevan kunnossa. Yllään hänellä oli tutut, mustat vaatteet, jotka Liam oli omistaan tälle antanut. Heidän ohitseen kulki muutamia sotilaita, mutta he juttelivat keskenään ja olivat muutenkin Liamin arviolta kuuloetäisyyden ulkopuolella.

"Yritin etsiä sinua päivällä", Liam sanoi heikosti ja pelkäsi, että Light olisi yhä niin murheissaan, ettei miehestä saisi mitään irti. Light kuitenkin näytti vain hieman surumieliseltä vastatessaan.
"Anteeksi. Minun oli pakko poistua. Lähdin etsimään Beatricea."
Liam kurtisti hieman kulmiaan, mutta ei kysynyt miksi. Hänestä tuntui ikävältä kyseenalaistaa Lightin tekoja tai ajatuksia, ihan kuin hän vahtisi lasta. Light ansaitsi enemmän luottamusta. Asterialainen ehätti selittämään huomatessaan hänen epäröivän katseensa.

"Nyt kun tiedän sieluista, minun oli pakko varmistaa. Päästä juttelmaan hänen kanssaan", Light sanoi. "Hän tuntee niin paljon papittaren salaisuuksia, eikä kykene puhumaan niistä. Mutta kun olen selvittänyt asian itse, voin kysyä häneltä. Loitsu ei estä häntä vastaamasta, kun hän ei itse kerro mitään. Ja se on totta, ne esineet joita näimme, ovat osa asterialaisten sielujen kiteytymiä."

Puhetta tuli paljon enemmän kuin edellisenä iltana, ja koko Lightin olemus tuntui kevyemmältä. Liamin mielessä oli yhä, miten mies oli luhistunut hänen edessään keskellä kaatosadetta ja vuodattanut vihansa tulvivalle pihamaalle.

"Tulin etsimään sinua nyt... Kun... Olen pahoillani", Light sanoi sanotuksi, vaikka lauseenalut päättyivätkin kesken ennen kuin oikein ehtivät alkaakaan.
"Ei täällä", Liam sanoi hiljaa. Hän tarttui miehen käsivarteen varovasti ja johdatti tämän linnan sisätiloihin, pois mahdollisten katseiden alta. Hän irrotti vasta, kun tajusi, ettei Light vastustellut otteessa, pikemminkin mies tuntui alistuvan ja odottavan jonkinlaista kiukkua. Miksi ihmeessä?