Veronica (Finnish)

Jack

Kahdeksan vuotta myöhemmin

Istuin sillan kaiteella katsomassa auringon nousua. Olin taas valvonut läpi yön peläten nukahtamista painajaisten takia. Sama painajainen on toistunut unissani liian moneen kertaan, että sen ei enään pitäisi pelottaisi. Joka kerta kun suljen silmäni palaan sille samalle kadulle, siihen samaan aikaan, ja joka kerta kun herään en enään muista mitä uni koski. Ainoat asiat jotka muistan unestani ovat kotini katu, veri ja yön pimeys. Koulu oli loppunut ajat sitten, ja minä olin juuri ja juuri saanut todistuukseeni kutosia. Ei ketään kyllä edes kiinnosta miten minä pärjään koulussa.

Katsoin heijastusta nuoresta sinisilmäisestä tytöstä, jolla oli vaaleanpunaiset hiukset ja surumielinen ilme kasvoilla. Hupparin alta pilkotti Star Wars paita ja tiukata farkut myötäilivät vartaloa. Oma heijastukseni tuijotti takaisin myötäillen liikkeitäni. Simpukkakännykkäni pirisi hupparini taskussa sadannetta kertaa, mutta en vastannut siihen. Auringon nousun myötä pimeys alkoi kadota hetki hetkeltä enemmän.

Laskeuduin alas kaiteelta ja lähdin kävelemään kotiin. Hiekka kahisi maiharieni alla, kun kuljin kädet taskuissani hymisten eri elokuvien tunnareita. Matka kesti noin kaksikymmentä minuuttia reippaalla kävely tahdilla, mutta minä hidastelin koko matkan ajan. Katulamput alkoivat sammua yksi kerrallaan, kun valoa alkoi olla tarpeeksi ja minun matkani alkoi olla lopussa.

Kävelin postilaatikon ohi ja olin jo menossa ovea kohti, kun näin Lauran seisovan terassilla vihaisen näköisenä. Yhtäkkiä puhelimeni alkoi piristä kuuluvasti taskussani, joten katsoin kuka soittaja oli mutten vastannut.

" Puhelimesi näyttää toimivan, joten kerroppas Veronica miksi et vastannut siihen?" Lauran ääni oli vihainen joten katsoin parhaaksi kertoa totuuden.

" En vain halunnut vastata okei. Ennenkin on pärjätty ilman teknologiaa." Vastasin pyöritellen silmiäni ja kävelin naisen ohitse sisälle.

" Veronica tajuatko yhtään kuinka huolissani olin. Sinä olisit voinut joutua raiskatuksi tai vielä pahempaa joku olisi voinut tappaa sinut."  Huoli Lauran kasvoilta oli käsinkosketeltavaa, mutta se ei kiinnostanut minua.

" Ei tule toistumaan!" Huusin juostessani rappuset ylös isoin harppauksin. Me molemmat tiesimme että valehtelin kun sanoin ette se tulisi toistumaan, sillä olin sanonut samaa jo monet kerrat. Kuljin käytävän päähän missä sijaitsi huoneeni ja no monet muutkin huoneet, mutta en koskaan käynyt niissä. En pystynyt kohtaamaan sitä mitä ovien taakse kätkeytyi, joten annoin niiden vain olla.

Huoneeni oli viimeaikoina kokenut paljon muutoksia, kun olin alkanut sisustaa sitä uudelleen ja uudellen. Seinät olin maalannut moneen kertaan, enkä vieläkään pitänyt niiden väristä. Katon olin maalannut yön siniseksi ja olin lisännyt myös pienet lamput kattoon, niin että ne näyttivät tähdiltä. Edellisiltana olin päättänyt maalata itse seiniin pieniä yksityiskohtia, kuten lohikäärmeitä, keijuja ja niin edelleen.

Hyppäsin kirjoituspöydän vierellä olevalle sohvalle piirtämään uusia malleja seiniä varten. Rakastin piirtämistä, maalaamista ja lukemista, mutta en ikinä tehnyt sitä kenenkään nähden. Ovelta kuuluva koputus sai minut hätkähtämään ja nostin katseeni kohti ovea.

"  Veronica lähden shoppailemaan joten palaan vasta illalla. Muista syödä jotain. Jääkaapista löytyy makaroonilaatikkoa."

Tuijotin ovea ja odotin että Laura lähtisi pois. Meni muutama minuutti enne kuin kuulin loittonevat askelet oven luota. Tiesin että olin täysin idiootti, mutta en vain enään pystynyt välittämään samallatavalla niin kuin ennen. Kaikki ilo tuntui vieraalta, ja siksi kukaan ei juuri nähnyt minun hymyilevän tai nauravan.

Piirsin upean lohikäärmeen ja halusin ruveta jo maalaamaan sitä seinälle, mutta mahani murisi äänekkäästi. Matka keittiöön oli lyhyt mutta se tuntui ikuisuudelta. Kaivelin kaappeja miettien mitä laittaisin suuhuni, mutta jouduin tyytymään makaroonilaatikkoon. Laitoin annoksen mikroon lämpenemään, ja samalla aloin etsiä lasia appelsiinimehulle.