Veronica (Finnish)

Perintö

Tuijotin peilikuvaani, ja etsin kasvoistani merkkejä päivän tapahtumista. Mikään ei ollut juuri muuttunut paitsi että nokea oli hiuksissa ja kasvoillani. Laitoin veden valumaan riisuuduin alastomaksi, ja hyppäsin lämpimän veden alle. Musta noki valui veden mukana pois, mutta saippua teki lopun siitä.
 Tunsin huolieni ja murheideni valuvan veden mukana pois, ja ennestään väsynyt ruumiini rentoutui. Suihku hetki oli ohi nopeammin kuin toivoin, mutta en voisi viivytellä kaikkea. Kuivasin karamellin vaalenapunaiset hiukseni pyyhkeeseen, ennen kuin kiedoin pyyhkeen niiden ympärille. Toisen pyyhkeen kiedoin vartaloni ympärille, kun lähdin etsimään puhtaita vaatteita jostain. Onneksi Laura ei ollut ehtinyt silittää ja viikata vaatteita, joten löysin itselleni puhtaat pyykkihuoneesta. Puhtaat alusvaatteet, mustat housut, toppi päätyivät päälleni ensimmäisenä. Sukkia sai etsiä ikuisuuden, mutta lopulta ne löytyi korin pohjalta. Palasin kylpyhuoneeseen hakemaan kenkäni, ja heittämään likaiset vaatteet pyykkikoriin pesua odottamaan.

Alhaalta kantautui puheen sorinaa, mutta en kuullut keskustelua. Laura puhui jonkun miehen ja naisen kanssa, ainakin äänten perusteella. Kuljin askelma kerrallaan alas turhia kiirehtimättä. Keittiön pöydän ääressä istui ikääntynyt mies, jonka ikää oli vaikea arvioida. Lauran vieressä istui mustahiuksinen nainen, tuima ilme kasvoillaan. Naisen hiukset olivat hyvin lyhyet ja olisin arvellut hänen olevan iältään noin kolmekymmentä. Kaikki puhe lakkasi, ja katseet kääntyivät minua kohti. Kuljin heistä välittämättä jääkaapille, ja aloin kaivella itselleni syötävää. Keräsin kaikkea mahdollista apupöydälle, vaikka tiesin etten jaksaisi millään syödä kaikkea. Kukaan ei sanonut mitään, enkä minä edes ajatellut siirtäväni katsetta tulijoihin.

Kolmen leivän, jogurtin, lasillisen appelsiini mehua ja useiden vesimelonin viipaleiden jälkeen olin vihdoinkin täynnä. Kaikki kolme katsoivat minua kuin ratkaisematonta mysteeriä. En edelleenkään sanonut sanaakaan vaan aloin siivoilla omia jälkiäni.

"Neiti Morales minä olen Amanda Shelton ja toimin Herodes nimisen koulun rehtorina. Haluaisimme että tulisit kouluumme opiskelemaan."

Kohotin katseeni naiseen, joka hymyili ystävällisesti violetit silmät säihkyen.

" Miksi?" ihan normaali kysymys, ja tunsin itseni typeräksi kysyessäni asiasta. Satuin keksimään montakin hyvää syytä miksi he halusivat minut sinne opiskelemaan, mutta tärkein sattui olemaan se etten ollut ihminen.

" Koulussamme oppisit kansamme historiasta, suojelemaan itsesi lisäksi muita ja samalla kehittyisit monissa muissakin asioissa. Koulumme ei ole mikään tavallinen oppilaitos vaan se on samalla yhden suvun kuningaskunta. Koulumme huolehtisi kaikista tarpeistasi, kunnes löydät oman polkusi jota seurata."

Rouva Shelton vaikutti innokkaalta kertoessaan koulusta, jonne olisin luultavimmin menossa.

" Se on siis oppilaitos joka kouluttaa kaltaisiani. Mihin?"

" Mihin ikinä sinut on luotu ja missä ovat lahjakkuutesi."

" Ja mitkähän nämä lahjakkuuteni sitten ovat?"

" Tyttöhän on piikikkyyden lisäksi myös fiksukin." vanhempi mies henkilö naureskeli. Nyt kun kiinnitin enemmän huomiota mieheen huomasin hänellä olevan tatuoidut kasvot. Tatuoinnit olivat haaleita, mutta näkyviä ja ne vaikuttivat jollain tavalla tutuilta.

" Olemmeko me ennen tavanneet?"

" Emme. Minä olen Merlin ja toimin saattajana rajojen ylityksissä." Merlin hymyili aidosti huvittuneena.

" Rajojen?"

" Keskustelemme niistä tarkemmin myöhemmin, mutta nyt annamme sinulle aikaa sulatella hieman asioita." kaikki nousivat ylös tuoleiltaan. Vieraat suuntasivat kohti eteistä, ja taas kerran tunsin itseni sanattomaksi. Laura hyvästeli vieraat, ja minä vain seisoskelin paikoillani odottaen oven sulkeutumista.